— Mutta siellähän on nyt viimeinen ottelu, isä, tahtoisin olla mukana.
— Ei vielä viimeinen, poikani, mutta ehkä se pian tulee. Koeta huomenna, jaksatko mukaan; tänään se on tarpeetonta.
— Peräytyvätkö viholliset?
— Eivät hyökkää enää. Valkoinen ritarikin jo ratsasti pois.
Astellessaan poikansa rinnalla linnanpihan yli asuntoonsa kertoi vouti-vanhus, että jo oli hänkin äsken, Olavintornista taistelua seuratessaan, luullut tuhonhetken tulleen, ja siksi hänkin oli rientänyt kaupungin puolelle. Niin suuren läven olivat viholliset saaneet ammutuksi Lakamundintornin kylkeen, että siitä oli kolme miestä mahtunut rinnakkain kulkemaan. Voitonvarmoina olivat venäläiset hyökänneet soran täyttämän vallihaudan yli tätä aukkoa kohti, toisten samaan aikaan ahdistellessa Raatihuoneen porttia. Mutta aukolla oli ollut väistymätön keihässeinä edessä, ja lopuksi olivat viholliset illan pimeässä saaneet kyllänsä.
Ennen pitkää olivat taas kaikki äänet vaienneet. Tuo siirtyminen korvia särkevästä paukkeesta pimeän syysillan hiljaisuuteen vaikutti omituisen laukaisevasti jännittyneisiin mieliin: tuntui vaikealta käsittää, että äskeinen hetki jo oli turmiota soittanut. Kun Pentti ja Viljo hetkeä myöhemmin, hikisinä ja pölyttyneinä, palasivat kotiin ja asemekot riisuttuaan kävivät aterialle, niin luisti tarina ruokapöydän ympärillä tasaisesti kuin ainakin. Suuret kupilliset puuroa kantoi pöytään Pietari-voudin emännöitsijä, — hänen puolisonsa, Evertin äiti, oli näet jo kuollut, — mutta väleen ne tyhjenivät. Ja vasta kun miehet aterian jälkeen olutkiposta sammuttelivat päivän pitkää janoaan, vasta silloin he oikein ehtivät päivän kuulumisiakin kertomaan.
Se oli ollut kuuma päivä ja vaara oli pyörinyt lähellä. Kaksi tornia oli vialle ammuttu. Synkästi oli Winholt illalla kironnut katsellessaan, miten niistä korjaamallakaan mahtanee tulla kalua. Vihollisilla oli ilmeisesti ollut vahva aikomus jo tänään valloittaa Viipuri.
— Sen olivat uhanneetkin tehdä, kertoi Degen. — Viime yönä laskettiin Vesiportista sisään yksi venäläisten Vatikivellä vangitsema piispannihti. Hänet kuuluu ryssäin ylipäällikkö tahallaan päästäneen kertomaan, että ruhtinas aikoo nyt lopultakin kukistaa vastarinnan, ja silloin hän ei jätä kaupunkiin yhtään elävää olentoa. Eikä silloin enää tyydytä Viipuriin, vaan otetaan samalla tiellä Turku ja Tukholmakin, — niin oli hän käskenyt Posselle sanomaan.
— Sille viestille antaa Posse tietenkin saman arvon kuin heidän ensimäiselle uhkaukselleen, että he viikossa Viipurin nujertavat, virkkoi Pentti. — Kaiketi heille olisi mieluisinta saada piiritys loppumaan, sillä näillä säillä se jo käy kiusaksi heillekin, mutta vielä on toki miestä vastassa.
— Vielä, vaikka jo Olavintornista katsoen tänään näytti siltä, kuin olisi vyöry päässyt kaupunkiin, huoahti Degen.