— Se oli taas se valkoinen ritari, joka ajoi miehiään Lakamundin aukolle, kertoi Viljo. — Häntä he seuraavat vaikka mereen; satoja upposi nytkin vallihautaan, mutta uusia juoksi aina sijaan.
— Ja hän itse aina pelastuu, ihmetteli Pentti.
— Hän on lumottu, päätteli Viljo päätään punoen, — häneen ei mikään pysty.
— Ja hän se kerran tuo väkensä muurien yli, jos hän vain henkiin jää, aavisteli Pietari-vanhus. — Hän meille on vaarallisin.
Näitä taistelusta palanneiden muistoja ja mietteitä kuunteli syrjästä sykkivin sydämin äsken tautivuoteelta noussut, kalpea nuorukainen, ja yhä palavammaksi kiihtyi hänessä halu päästä mukaan siihen tuoksinaan. Mutta vielä säkenöivämmin paloivat uuninpenkillä istuvan Kirsti Gyllenstjernan mustat silmät, kun miehet taas kertoivat tuosta tuhontuojasta sulkaniekasta, jonka lentoa taistelukenttäin yli tyttö itse niin monasti oli Olavintornista seurannut. Tämän pelottoman mutta peljättävän ritarin urho töistä oli niin usein puhuttu linnassa, että Kirsti väliin oli unissaankin hänen nähnyt ajaa karauttavan kohti korkeajalkaisen ratsunsa selässä… uljaana mutta armotonna. Tuo kuva oli häneen syöpynyt vaivaavaksi painajaiseksi. Hänen mieleensä tunkeutui aavistus, että tuo mies oli oleva hänenkin onnensa surma.
Ääneensä virkahti tyttö äkkiä sieltä uuninkatveesta:
— Se mies vasta tekisi sankarityön, joka valkoisen ritarin voittaisi!
Ukko Degen hymähti nuoren immen innostukselle:
— Ei hänen kanssaan kukaan pääse ottosille, ei enempää kuin vihurin, joka kiitää aavikon yli.
Mutta nuoren Evertin mielikuvat kiitivät jo kilpaa vihurin kanssa, lumottua vihollista tavotellen. Eiköhän siihen sittenkin rauta pystyisi, jos hänet saisi tavata silmä silmää vasten ja iskeä…? Sitä hän tahtoi kerran vielä koettaa, jahka hän otteluun pääsee… asettua kerran hänen lentonsa tielle, taistella ja ehkä voittaa… Tuo mielikuva nosti veret pojan kalpeille poskille. Ja kun neitonen, joka nyt oli huomannut taistelutarinoita kuunnellessaan viipyneensä vieraissa liian myöhäiseen, nousi lähteäkseen päälinnaan äitinsä luo, silloin riensi Evert palavin silmin hänen eteensä, tarttui häntä molempiin käsiin ja virkkoi päättävästi: