— Kirsti, saat nähdä, minä tapaan kyllä sen valkoisen ritarin! Ja surmaan hänet!
— Niin toivot, — vaan entäpä hän tappaa sinut! Mutta onneksipa et hänen tielleen taida päästä!
— Pääsen! Olen taas terve ja jäntevä, — saat nähdä. Hyökätköön vihollinen vaikka jo huomenna!
Taistelusta palanneet miehet iskivät melkein säälien silmää toisilleen, katsellessaan tuon hintelän, heikon poikasen uhmaa. Mutta koreana hehkui innon tuli nuorukaisen silmässä; hän itse uskoi antamaansa lupaukseen. Ja vielä koreammin säkenöivät neitosen tummat silmät, kun hän katseli sulhonsa intoa ja lähtiessään siitä kuvan mieleensä kätki.
* * * * *
Vihollinen ei hyökännyt huomenna eikä vielä seuraavinakaan päivinä. Tavallisestikin se piti muutamia päiviä väkirynnäkköjensä väliä ja nyt useampia kuin ennen. Ja hyvä oli että piti. Sillä kovin tarpeellista oli harvalukuisten puolustajain saada ponnistustensa jälkeen levätä ja korjata niitä pahimpia vammoja, joita muureihin oli ammuttu.
Ei joutunut Evert Degen siis vielä ensi päivinä tautihuoneesta päästyään taistelun tuoksinaan. Hän liikuskeli nyt ulkona kaupungilla, milloin yksin, milloin Viljon tai Pentin seurassa, koettaen perehtyä sen muuttuneisiin oloihin, — hänhän ei ollut Viipuria nähnytkään, sittenkuin piiritys alkoi. Ja kovin se olikin muuttunut. Sen pohjoinen ja itäinen osa oli melkein yhtenä rauniona, toiset kadut olivat ummessa, toisaalla taas kulki tie nyt entisten talonpaikkain yli. Sen oli pommitus tehnyt. Rikottuja talouskapineita, kalvettuja luita ja soraläjiä oli pitkin syysmärkää rantakatuakin, jonka viereisiin suojiin eläjät olivat ahtautuneet.
Mutta enimmän Evert sittenkin ihmetteli itse noiden eläjäin muuttunutta muotoa. He liikkuivat siellä mökkipahastensa seutuvilla ryysyihin puettuina, laihoina kuin aaveet, liikkuivat vetelinä ja tylsinä, kuin unissaan olisivat kulkeneet. Heti ensi silmäyksellä sen sentään saattoi nähdä, mikä noita raukkoja vaivasi: Nälkä!
Ruokavarojen loppuminen näet nykyisin ahdisti piiritettyjä yhtä pahasti kuin vihollisten pommitus. Jo kauan oli sitä tunnettu, kertoi Viljo kävelytoverilleen, kun he vetelällä kujalla sivuuttivat noita nääntyviä olentoja. Ensiksi oli rehun puute ruvennut hätää näyttämään. Lehmät oli pitänyt tappaa kaikki ja sitten enimmät hevosetkin, — niitä siellä olikin sitten syyskausi syöty. Mutta lehmäin hävitessä loppui ravinto ihmisiltäkin, lapsilta maito, aikuisilta särvin. Ja ennen kaikkea oli leipä lopussa. Viljaa oli tosin vielä linnan varastohuoneissa, joihin Posse sitä oli koonnut pitkin kesää, ja sotureille oli siten välttämätön ravinto riittänyt. Mutta kaupungista olivat kaikki viljavarat lopussa.
— Porvareiltako myös? kysyi Evert kummissaan.