— Taiten he kyllä kuuluvat syöneen säästöjään, tiesi Viljo. — Mutta kun meni kuukausi ja toinen ja syöjiä oli paljon, tyhjenivät hinkalot ja nauriskuopat, — täytettä niihin ei ole saatu mistään. Kalastajatkaan eivät pääse verkkoineen vesille, missä vihollisten laivoja liikkuu. Nyt kuuluvat parhaidenkin porvarien kätköt olevan kuitit, paljo niistä on varastettukin.
— Kuka on varastanut?
— Nuo pakolaiset, joita piirityksen alkaessa maalaiskylistä kertyi
Viipuriin, — niitähän ne juuri ovat nuo ulisevat ryysyjoukot!
Pahin hätä olikin Viipurissa niillä kodittomilla joukoilla, jotka venäläisten edestä olivat paenneet kaupungin muurien turviin ja jotka Possen kiellosta huolimatta olivat sinne jääneet. He olivat pian syöneet vähät eväänsä ja sitten oli ollut elettävä toisten armoilla. Mutta kuta niukemmiksi porvarien omat varastot hupenivat, sitä vaikeammaksi kävi pyytämälläkään saada mitään. Nälkäisiä vaimoja ja lapsia seisoskeli pahimman pommituksen aikanakin, kertoi Viljo, linnansillalla tai raatihuoneen ovella karttamassa ruokaa, olipa hän nähnyt heidän kaivavan esille Vesiportin rantaan haudattuja hevosraatojakin ja öisin hiipivän halmeelle, ihan vihollisten tykkien luo, kuokkimaan multaan ehkä jääneitä, paleltuneita nauriita. Ihmekös, jos he ominlupinsakin ottivat, mistä ruokakätkön löysivät, minkäs he nälälleen tekivät, kun ei luostareistakaan enää riittänyt almuja.
Säälillä Evert katseli noita kujosissa uikuttavia raukkoja. Mutta vielä kamalampia kuvia hän näki, kun he kulkivat Katanpään kirkkomaan ohi. Sinne avonaisiin hautoihin kantoivat ja kaatoivat munkit ruumiita, joita he olivat keränneet pihoilta ja kellareista. Viljo tukki nenänsä ja kehotti Evertiä siirtymään loitommas niistä löyhkivistä saattueista.
— Mitä saastaisia ne sitten ovat? kysyi Evert.
— Ne ovat ruttoon kuolleet, niille ei ole ehditty arkkujakaan valmistaa.
Tavallisuuden mukaan oli nälän kintereillä ruvennut kulkemaan rutto, joka ensiksi oli hiipinyt noiden nääntyväin pakolaisraukkain ahtaisiin asumuksiin. Se siirtyi nopeasti mökistä mökkiin, lopettaen lyhyeen nälkäisten kärsimykset, ja usein oli Viljo vartiopaikaltaan palatessaan nähnyt noita mustiksi pöhöttyneitä potilaita kujillekin kaatuneen, — miesjoukko teki silloin kierroksen heidän ympäri ja risti silmänsä. Mutta Katanpään kirkossa pidettiin pitkin päivää messuja nuolten lävistämän Pyhän Sebastianin alttarin edustalla, joka pyhimys saattoi rutosta suojella, jos hän armonsa soi kärsivästä katseestaan.
Nuorta Evertiä puistatti, kävellessään tuon kiviaidalla ympäröidyn kirkkomaan ohi, josta tuuli levitti tukahduttavan lemun; hänen mielensä masentui, noin umpisurkeaksi hän ei ollut uskonut tilaa Viipurissa. Vaan hänen seuralaisensa rohkaisi häntä:
— Paljo pahemmin ovat kuitenkin asiat vihollisten puolella; siellä tappaa tauti miehiä kasottain. Joka aamu näemme vallilta, miten siellä nuotiotulien ympäriltä kerätään yöllä kuolleita vainajia ja vedetään kuin rankoja suohautoihin. Surkeampi niiden onkin siellä maata syysvetelässä maassa hirsitulien ääressä, siitä tauti pikemmin miehet löytää ja tappaa tarkempaan kuin Winholtin tykit.