— Mutta meitä se kai vähän auttaa, heitä on niin paljon, huoahti
Evert.
— Paljon on, mutta hätää tämä syksy heille näyttää, jos me vain vielä edelleen kestämme. Ja ehkä kestetään. Eilen sieppasivat Tönne-herran miehet vihollisilta salmessa luovivan viljavenheen, sen varassa eletään taas muutamia päiviä.
Sellainen oli mieliala Viipurissa. Vaikka epätoivon äyräällä elettiin, ei toivomasta lakattu kuitenkaan.
Seuraavana päivänä oli nuori Evert taas Pentti Heinonpojan kanssa kävelemässä itäisen muurin kupeella, josta tykkituli oli lakaissut kaikki rakennukset raunioiksi ja joka nyt oli muuttunut suureksi sotaleiriksi, missä läntisistä torneista siirretyt joukko-osastot majailivat. Hänet oli määrätty Pentin seurassa vartiopalvelukseen Väkitornin viereiselle muurille, jossa hänen ensi yönä piti ensi kerran olla yövartijana, ja hän käveli nyt siellä aatelisen asemiehen värikkäässä puvussa, joka puhtaudellaan herätti huomiota, katsellen tapahtunutta hävitystä. Rumannäköiseksi oli käynyt ennen muhkea muuri, jota niin moneen kertaan oli paikkailtu, se muistutti Evertistä nyt monin paikoin keskenpoltettua tervahautaa. Muurinsarvilla oli rintavarustuksista vain tynkiä jälellä ja niiden juurella oli mahtavat soraläjät, joita soturit ja talonpojat parastaikaa tonkivat, koettaen estää vallihautaa täyttymästä ja väännellen vyöryneitä kiviä mitenkuten paikoilleen.
Varsinkin oli koillinen muurinpää Lakamundintornin vieressä surullinen nähdä; nuorukaiset pysähtyivät hetkeksi katsomaan siinä kuhisevaa työn touhua. Muuriin ammuttu lovi oli vieläkin auki eikä sitä enää yritettykään paikata, sillä viholliset kohdistivat murhaavan tulen rakennusmiehiin, milloin nämä vain laskeutuivat juoksuhautaa auki kaivamaan. Mutta kovassa touhussa siellä kuitenkin miesjoukko hääri Bitzin ja Frillen johdolla, joiden puolustettavana tämä vaarallinen paikka nyt oli. Sinne vedettiin hirsiä kaupungin raunioiksi ammutuista taloista ja sieltä kaikui kirveiden terävä kilke.
— Mitä ne noista hirsistä rakentavat, kysyi Evert toveriltaan kummissaan, viitaten salvumiesten kiireiseen työhön.
— Rakentavat muurin sisäpuolelle kokonaan uuden varustuksen, joten vihollisilla, kun aukon läpi hyökkäävät, taas on seinä edessä.
— Ja puuvarustuksenko luullaan siinä kestävän?
— Hätätekoahan se on, myönsi Pentti, mutta ainahan se jotakin auttaa, — näet, kiviä ja soraa luodaan salvosten väliin.
Väkitorniin, joka, toisia korkeampana ja lujempana, vielä oli jokseenkin vikaantumaton, nousivat toverukset katsomaan sitä taistelupaikkaa, jossa Evertinkin nyt tuli saada tulikokeensa. Tämä torni oli puolustusrintaman sydän ja siellä reilasi Hartwig Winholt nytkin tykkejään, joiden viereen hän tornin alaisesta kellarista kannatti ampumatarpeita. Nuorukaiset pysähtyivät katsomaan vihollisten piirityslinjaa, joka viime viikkoina oli vedetty paljo lähemmäs kaupunkia. Suurten väkikirnujen suut ammottivat nyt sieltä vastaan kuin mustat maaemon silmät. Mutta varsinkin tarttui katse noiden tykkien takana ja telttarivien kupeella ahertaviin vihollisjoukkoihin, — nekin olivat ilmeisesti kovassa työn touhussa. Hoilaten vetivät mieskunnat kaukaisesta metsästä pitkiä riukuja, joita toiset veistivät ja toiset sahasivat, niin että yhtenäinen kalke kävi pitkin noita harmaiksi poljettuja mäkiä.