Ja tuo muuten tyyni soturi tarrasi yhtäkkiä valtionhoitajan airutta nahkasen haarniskan rinnuksesta kiinni, ravisti häntä kuin nuorta vesaa ja ärjäsi:
— Mies! Sano vihdoinkin, aikooko Steen Sture ilman muuta jättää tämän maan ryssäin käsiin, — hä?
Airut, joka mielestään oli tehnyt sankarityön tuodessaan vihityt liput vihollisten saartojoukkojen läpi Viipuriin, hän niin hölmistyi tätä sydäntyneen linnanherran rajua ravistusta, ettei hän saanut sanaa suustaan. Mutta samassapa Posse jo itse purskahti nauruun, hellitti kätensä airueen rinnuksesta ja taputti häntä ystävällisesti olalle, lohduttaen:
— Älä hätäänny, leikkiähän minä lasken. Tule, pitkän matkan mies, käydään murkinoimaan ja kylpemään. Ja sen teidät, että me emme hylkää tätä kaupunkia, täällä me taistelemme loppuun asti!
He jatkoivat kävelyään. Oudoksuen olivat toiset herrat katselleet. Knut Possen kuohahdusta. Tuollaista intohimoa he eivät aavistaneet hänessä olevankaan; pettymystenkin ja vastoinkäymisten hetkinä juuri hän aina säilytti rauhaisan ja rauhoittavan luonteensa. Kylmäkin mies oli nyt kuumennut, ja sen kuumuuden ahjon he kaikki tunsivat. Raskaana, epätoivoa lähentyvänä huolena painoi linnanherraa Viipuria ja sen mukana koko maata uhkaava kohtalo, vaikkei hän sitä huoltaan tyynen pintansa alta näyttänyt. Nyt oli tuo uusi viesti hallituksen toimettomuudesta saattanut pisaran valahtamaan yli; hän ei ollut voinut salata sisässään riehuvaa tulta. Mutta tuokion vain sitä kuohahdusta kesti. Taas käveli Knut Posse siinä yhtä rauhallisena, varmana ja luottamusta antavana kuin aina ennenkin. Ja syrjästäkatsojan oli vaikea uskoa todeksi omaa äskeistä näkemäänsä.
Linnaan saavuttuaan ja saatettuaan airueen aterioimaan nousi Knut-herra tapansa mukaan Olavintorniin, heittääkseen tarkastavan yleissilmäyksen taistelurintamaan. Illaksi kiihtyvä pakkanen oli ikäänkuin kangistanut kaupunkia ympäröivän luonnon, ja verkalleen purjehtivat harmajat hattarapilvet yli taivaan vaalean laen. Posse katseli kauan Salakkalahden selkää, johon jääriitta laskeutui kimmeltämään. Hän tiesi, että jahka tätä kylmää jatkuu pari päivää, silloin on lahti lujassa jäässä ja silloin voi vihollinen ahdistaa Viipuria joka kulmalta. Silloin kaupunki tuskin enää kestää…
Lahden rannalta palasi venäläinen ratsujoukko valkotöyhtöisen ritarin johdolla. Evert, joka isänsä kanssa oli seurannut linnanherraa torniin, näki nyt ensi kerran tuon pelätyn ratsastajan, josta hänelle oli niin paljon puhuttu, ja hän muisti sen lupauksensa, jonka hän pari päivää sitten oli antanut lemmitylleen. Hänen verensä sävähtivät kuumiksi, toivon ja epäilyksen ristitulessa.
Äsken tuodut pyhimysliput olivat jo pystytetyt raatihuoneen katolle. Hintelä nuorukainen katseli kauan niiden liehumista hallavaa taivasta vasten. Yhtäkkiä hän ympäristöään muistamatta lyyhähti polvilleen, suunnaten ristityt kätensä niitä kohti. Ja hän rukoili hiljaa:
— Pyhä Eerikki, Pyhä Olavi, antakaa uljuutta nuoreen sydämeeni, suokaa voimaa heikkoihin jäseniini, voidakseni täyttää lupaukseni, voidakseni voittaa Viipurin vaarallisimman vainoojan. Korkeat suojeluspyhät, teidän armollanne sen mahdan, ilman en…
Hiljaa kuiskien hän rukoili, mutta hän rukoili koko sielunsa syvyydestä. Knut Posse katseli kotvasen sivusta nuoren pojan hartautta, katseli sitä ensin ihmeissään, sitten hurskaalla innostuksella. Ja vihdoin risti vahva, rautapukuinen soturikin kätensä ja suuntasi ne, rintavarustukseen nojaten, rajattomalla hartaudella Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin lippuja kohti.