Sulanut oli jo katkeruus Knut Possenkin äänestä, kun hän tuokion kuluttua virkkoi miltei juhlallisena:
— Niin, iloitkaamme tästä lahjasta. Näiden pyhimyslippujen alla tahdomme nyt edelleen taistella, ne meitä suojelkoot ja voittoon auttakoot. Pystyttäkää, pormestarit, heti nämä liput raatihuoneen katolle, toinen eteläiseen, toinen pohjoiseen päätyyn. Mutta korkeimpaan keskitankoon vedetään edelleen, niinkuin näihinkin asti, sen pyhimyksen lippu, jonka päivänä kulloinkin taistelu tapahtuu. Pyhimysten armon vahvistamina menkäämme kaikki uskollisina toimiimme!
Nuorukaiset, jotka olivat raatihuoneen rappusten juurelta tätä menoa seuranneet, huomasivat selvästi, kuinka lohduttava ja luottava mieliala oli saanut valtoihinsa nuo äsken ärtyneet joukot. Kaikki hajaantuivat torilta. Knut Posse kutsui väsyneen airueen linnaan lepäämään, ja aatelisherrat läksivät yhdessä joukossa kilahtelevin kannuksin kävelemään raunioisen kaupungin halki.
Mutta linnaan vievällä Saksain kadulla kannuskenkäin kilinä yhtäkkiä vaikeni. Posse oli kadun, kulmauksessa pysähtynyt ja asettui airueen tielle virkkaen ankarasti:
— Kautta kaikkien pyhimysten, minä en sittenkään tätä ymmärrä! Sano suoraan, airut, mitä sinun herrasi Steen Sture aikoo? Miksi hän meidät hylkää ylivoiman alle suistumaan? Miks'ei hän väkineen riennä Viipurin avuksi?
Airut joutui aivan ymmälle kuullessaan taas tuon kipakan kysymyksen, ja koetti uudelleen selitellä:
— Hän tervehtii, sanoinhan sen jo, että…
— Että on vaikeuksia ja rutto tuli… Rutto on täällä, meilläkin, mutta ei auta meidän sen vuoksi taistelusta heretä, — tässähän on kysymys maan ja valtakunnan kohtalosta. Ne syyt eivät riitä. Sano suoraan, mitä Steen Sture aikoo?
— Aikoohan hän tulla, jahka…
— Hän ei siis tule! — Posse suki tuskaisena kypärän alta kiehkuroivia, harmaita hiuksiaan, ja hänen mielensä näytti täyttävän polttava sappi. Hetken aikaan hän ei voinut hillitä itseään. — Steen Sture kuittaa pyhimyslipuilla sen, minkä hän olisi velkapää aseväellä tekemään Viipurin pelastamiseksi; se on kunnotonta!