— Ei päässyt…! Steen Sturelta läksi siis vihdoinkin viesti tulemaan Viipuriin ja hän lähettää silloin tämän käärön, nämä — kuinka sanoitkaan?
— Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin liput…
— Meille avuksi ja lohdutukseksi!
Knut Posse oli harras ja uskovainen roomalaisen kirkon poika, joka ei suinkaan epäillyt kirkkopyhimysten voimaa eikä heidän puuttumistaan maallisiinkaan asioihin. Hän oli hurskas mies; nytkin sodan aikana pistäytyi hän melkein joka päivä messussa, ja suojeluspyhäinsä armoon oli hän alunpitäin itsensä ja Viipurin pelastuksen uskonut. Mutta hän ei voinut välttää, että hänen äänessään nyt tuon valtionhoitajan lahjan johdosta soi katkeruutta ja ivaa. Samassa hän itsekin huomasi sen, ja melkein avutonna hän vaieten silmäili ympärilleen, ikäänkuin löytääkseen toisten katseista suurempaa ymmärtämystä ja eheämpää uskoa.
Mutta Henrik Bitz oli jo käynyt tikarillaan katkomaan niitä nuoria, joilla Steen Sturen lähettämä lahja oli sidottu, ja sitä tehdessään tämä ivasuinen viirunaama nyt airutta tutki:
— Muistat siis varmaan, ettei valtionhoitaja lähettänyt muuta kuin tämän…?
— Ei muuta.
— No, ehkä lähtee apua tästäkin.
Henrik-herra sai auki nahkasen tupen, johon toinen, huolellisesti neulottu kangastuppi oli kätketty. Hän selvitti verkalleen, syvän äänettömyyden vallitessa, auki senkin, ja vihdoin sieltä hulmahti esille suuri, silkkikankaasta tehty, kullalla ja kuvioilla kirjailtu lippu, — ensiksi yksi ja sitten toinen. Ensimäisessä nähtiin kuvattuna Pyhän Eerikin särmälaitainen kruunu, toisessa Pyhän Olavin rautainen käsivarsi ja miekka.
Liput levitettiin kansanjoukon nähdä, ja vieressä seisova Viipurin kirkkoherra sekä isä Tapani Laurinpoika polvistuivat heti hartaina näiden pyhimysesineiden eteen. Heidän esimerkkinsä vaikutti välittömästi muihinkin. Katkera hymy suli pois haarniskapukuisten herrain huulilta; hekin polvistuivat ja tekivät ristinmerkin. Nähdessään edessään Pohjoismaisen kirkon kuuluisain suojeluspyhimysten liput, jotka hädän hetkellä olivat piiritettyyn kaupunkiin kuin ihmeen kautta saapuneet, tunsivat he sykähdyksen rinnassaan — ehkä on siinä apu, ehkä armo! Ja kun kirkkoherra Dothlaeus nousi ja lujalla äänellä kertoi kansalle, mitä nämä liput olivat ja kuinka ne olivat Pyhän Klaran kirkossa nyt vihityt juuri pelastamaan Viipuria, jonka raatihuoneen harjalle ne olivat määrätyt pystytettäviksi, silloin kuului hiljaista, nöyrtynyttä rukouksen hyminää torilta, jossa kärsimyksissä hyytyneet sydämet sulivat hartauteen ja toivoon.