— Siis ovat viholliset jo kaikessa hiljaisuudessa lähteneet jalkeille!
Tämä vakava tosiasia oli jo muuatta tuokiota aikaisemmin oivallettu ylempää Väkitornin laelta. Sieltä nyt torvi törähti merkiksi koko puolustusväelle, että aseisiin on kiirehdittävä. Vihlovasti se töräys kajahti läpi äänettömän luonnon, hytkäyttäen hereille koko puolustuslinjan. Ja torven vaiettua kuului Väkitornista Winholtin miehekäs, kaikuva ääni, kun hän omituisella saksan ja suomen sekaisella kielellään antoi lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään. Toisista torneista, pohjoisesta ja etelästä, helähti vaskipiiparien vastausmerkki, ja pian kuului kumajavan jäätynyt maa, kun yöunestaan heränneet miehet pienin joukoin juoksivat vartiopaikoilleen.
Päivä valkeni. Jo näkyivät selvemmin nuo vihollisten liikkuvat joukot, jotka raskaine kantamuksineen vain verkalleen etenivät. Etummaisina kulkivat leveät, ruskeat rintamat, joissa joka mies kantoi suurta, mahtavaa risukimppua selässään, — se teki vieläkin liikkuvan vesakon vaikutuksen. Mutta näiden vesakkojen takana kannettiin korkeita, leveitä tikapuita, joita siellä monta päivää oli veistetty. Parikymmentä miestä oli jokaisen kantamuksen kimpussa ja noita tikapuita näkyi olevan satoja. Mutta samaan aikaan nousi vielä sumunpeittoisesta Papulan notkosta toinen sakea rintama ja tuokion kuluttua laskeutuivat Pantsarlahden kukkuloilta myöskin Novgorodin uljasryhtiset joukot, joita pieninä parvina näytti mäestä sikiävän alas lakeikolle.
— Aikovat tänään hyökätä kolmelta kulmalta yhtaikaa, huomautti
Pentti.
— Astuvatkin oikein lämpimikseen. Kylmäpä olikin yöllä, vastasi
Evert, itsekin viluisena.
— Taitaa käydä päivä sitä kuumemmaksi. Kuule, kelloja jo soitetaan!
Raatihuoneen katolta ensiksi ja sitten Katanpään kirkon tapulista rupesivat kellot kalkattamaan. Se oli merkki porvariselle varaväelle rientämään taistelurintamaan ja muille kaupunkilaisille pakenemaan turvapaikkoihinsa. Ja ikäänkuin vastauksena siihen varoitussoittoon pamahti venäläisten tulikirnusta kohta ensimäinen laukaus.
Se oli Evertin tulikastesoittoa; tykyttävin sydämin hän sitä kuunteli.
Eivät joutaneet tänäänkään yövartijat levolle, vaan kaikkien oli pysyttävä vartiopaikoillaan. Mutta joka kulmalta nousi nyt muurille uutta väkeä: aatelisten asepalvelijoita rautahatuissa ja panssaripaidoissa, kantaen suuria, raskaita muskööttejä, joilla ampuivat lyijyisiä luoteja; nousi talonpoikia karhunkeihäineen ja porvareita, jotka raahasivat muurille raskaita tervapatoja, käyden sytyttämään tulia niiden alle. Se oli kalpeata, nälän ja ponnistusten laihduttamaa joukkoa. Mutta velvollisuutensa se väki tunsi ja asettui alkavaan taisteluun kuin päiväiseen työhönsä ainakin. Luostareista ulos rientäneet munkit pysähtyivät tiepuoleen, siunasivat nuo ohitseen juoksevat joukot ja rukoilivat ääneensä niiden puolesta.
Hämeen talonpojat, joilla oli paikkansa Munkkiportin kupeella, astuivat juuri Väkitornin sivu. Hintsan rinnalla harppasi sinne linnasta tuleva Viljokin, ja hän pysähtyi tuokioksi tervehtimään yönvalvoneita tuttaviaan, huutaen muurinharjalla seisovalle Evertille: