— Alas miehet Väkitornista! Ne salpaavat teidät sinne.
Vastahakoisesti jätti Winholt urheine miehineen tuon keskustornin, jonka hän käsitti varustusten sydämeksi, mistä Viipurin säilyminen tai menettäminen riippui. Mutta muuta neuvoa ei ollut. Ainoastaan askel askeleelta taistellen he nytkin sieltä alas pääsivät.
— Ja mitä nyt? virkkoi Winholt, hypäten tornin luona seisovan Possen eteen, savusta ja pölystä niin mustana, että hänen silmänsä kiiluivat kuin sysimiehen päästä. — Linnaanko nyt kiirehditään sulkeutumaan?
— Eikö mitä, vastasi Posse tyynesti. — Vielähän tappelee Bitz Karjaportintornissa Frille-vainajan paikalla ja Tönne Eerikinpoika pitää puoliaan Munkkiportilla.
— Entä me täällä?
— Estämme vihollisia muurilta alas pääsemästä. Katsoppas tuonne!
Muurille nousseet venäläiset vetivät parastaikaa vallihaudan puolelta ylös raskaita tikapuitaan, laskeakseen ne nyt alas kaupungin puolelle. Mutta pahempi oli saada niitä alas kuin ylös. Hurjistuneet puolustajat, varsinkin epätoivoon ajetut porvarit, jotka näkivät kotikaupunkinsa sittenkin joutuvan vihollisen valtaan, ne tarrasivat kiinni tikapuihin ja kiskoivat ne laskijain kourista, vetäen niiden mukana miehiäkin alas liukkaalta muurinsyrjältä. Ja heidän takanaan toiset ampuivat jousillaan muurilla olevia vihollisia kuin oravia. Se oli sydäntynyttä, vimmattua se viimeinen taistelu!
— Ja nyt me heidät savustamme, virkkoi Posse edelleen, kun miesjoukko juuri saapui raatihuoneen mäeltä, vetäen alas tervalla täytettyjä venheitä. Hän sijoitti nuo porvarien viimeiset tervavarastot muurin ja Väkitornin kupeelle, viskasi palavat kekäleet venheisiin, ja tuossa tuokiossa nämä leimahtivat korkeaan liekkiin.
— Tuuli on asettunut lounaiseen, lisäsi hän, — se ajaa savun ryssien silmille.
— Niin, siten saadaan toki hetkinen hengähtää, myönsi Winholt, osaamatta odottaa tuosta savustuksesta sen suurempaa apua.