Aamusestaan oli tuuli paljon tyyntynyt, mutta se huokui vielä siksi tuntuvasti mereltäpäin, että se ajoi tuon mustan, sakean ja kitkerän tervasavun muuria vastaan, jossa se vihollisilta silmät sokaisi, melkeinpä hengityksenkin salpasi. Taistelu taukosi hetkeksi. Tupruava savupilvi peitti viholliset näkymättömiin, ja outo äänettömyys vallitsi taistelupaikalla. Viipurilaiset, uupuneina koko päivän ottelusta ja pingoituksesta, levähtivät raskaasti huohottaen keihäittensä varassa, useimmat odottaen, että Posse tämän lepohetken aikana käskisi joukkonsa tähteiden peräytyä linnaan. Mutta sitä komentoa ei tullut.
Tuokioksi heilahti tuuli taas etelään, ja Väkitorni paljastui näkyviin. Silloin kohosi puolustajain taholta ilmoille tuskallinen, hätähuudon tapainen kiljahdus:
— Siellä jo on venäläisten lippu!
— Valkoinen ritari sitä liehuttaa!
Todellakin hän seisoi siellä suistuneella rinteellä, muuriin ammutun loven kohdalla, ja kutsui savusta välittämättä vilkkain, vihaisin liikkein väkeään hyökkäykseen. Sitä väkeä kiipesikin siellä nyt kuin muurahaisia halkeamia myöten ylöspäin torniin, toisten rynnistäessä aukolle, josta tie oli suora kaupunkiin. Mutta aukkoa puolusti yhä sitkeä miesjoukko, ja sen etunenässä nähtiin nyt kookas, harteva mies, joka kahta puolta heilutti sotakirvestään niin huimasti, ettei siitä kukaan hengissä olisi päässyt. Se oli Hintsa, joka Raatihuoneentornilta palaten oli täällä tavannut toverinsa ja asettunut heidän rinnalleen. Niin pian kuin tuuli käänsi savun aukolta, leimahti siellä ottelu heti uuteen liekkiin. Suomalaisia syöksyi tovereilleen avuksi; kaikki oivalsivat loppukamppauksen nyt kärjistyvän juuri tälle paikalle.
Mutta taistelevien keskeltä nähtiin silloin sinimekkoisen asemiehen miekka ojossa kipasevan raunion rinnettä ylöspäin. Pentti, joka hänkin aukolla otteli, tunsi Evertin. Hän oivalsi heti, että nuorukainen oli nähnyt valkoisen ritarin siinä yläpuolellaan lippua heiluttavan ja silloin oli hänen rinnassaan ylivoimaiseksi paisunut tuo tulinen kiihko saada taistella tätä tuhontuojaa vastaan.
Pentti aikoi juosta avuksi toverilleen, joka yksin kapusi kuin kauris vyöryväin kivien yli sulkakypäristä ritaria kohti. Mutta samassa painoi tuuli taas paksun, mustan tervasavun muuria ja tornia vasten ja peitti koko taistelutantereen vielä entistään sakeampaan pilveen. Vaskitorvi vaikeni, melu katkesi taas, ja Pentinkin täytyi heittäytyä suulleen maahan voidakseen hengittää…
Taas oli tuokion loma.
Winholt viittasi Posselle, kuinka venheet tervoineen pian paloivat, — kohta oli niidenkin apu ohi. Yksi venhe oli jo puhki palanut, ja siitä läksi palavaa tervaa valumaan maahan. Sitä juoksi paksuna, hehkuvana virtana pitkin muurin kuvetta, juoksi verkkasena jokena vyöryneiden kivien ja suistuneiden tykkien lomitse Väkitornin viettävästä portista sisään ja alas kellariin päin. Possekin katseli tuota käryävää virtaa, ensin välinpitämättömästi, mutta sitten nytkähtäen, kauhistuen… vihdoin riemastuen! Jos tuo tulinen virta juoksee kellariin asti, niin siellä se tapaa hänen ruutimyllynsä, sen hän tiesi, — tulirakeita oli kellarissa vielä mahtava varasto…!
— Venhe juoksee kuiviin, jatkoi Winholt.