— Niin, ilolla työhön ja heti! Minä olen valmis ja mieheni ovat myös, — heidänkin uskonsa on nyt taittumaton.
Katanpään kirkon kellot kutsuivat iltapäivämessuun, ja tuntui kuin ne olisivat tänään iloisesti puhutelleet tuota paljo kärsinyttä Viipurin väestöä. Kellareista, luostarikomeroista ja puoleksi suistuneista pirteistä riensivät nyt nääntymäisillään olleet naiset ja vanhukset messuun. Kirkossa ja kirkon eteisessä syleilivät toisiaan ylhäiset ja alhaiset, ystävät ja vihamiehet, rajattomalla helpoituksen tunteella, ja he lankesivat vierviereensä polvilleen kirkon kiviselle permannolle. Eivät lähteneet nyt latinalaiset lauseet vanhan kirkkoherran messutessa pelkästään huulilta, niinkuin tavallisesti, vaan syvältä sydämestä nyt pulppusi kansan kielellä kaikkien ymmärrettävä kiitos korkeuteen, koko palvovan kirkkorahvaan siihen hartaudella yhtyessä. Ja taistelun tuoksinasta kuorilavitsalle ehtineiden teinipoikain helakankirkas virsi löysi jokaisesta rinnasta yhtä kirkkaan vastakaiun, joka kauan soi hädästä ja häviöstä pelastettujen määrätöntä auvoa.
Mutta sillävälin kuin päivän laskiessa messun säveleet kauan soivat Viipurin kirkosta, oli sen ruhjoutuneiden muurien kupeella taas virinnyt uusi toimeliaisuus. Hartwig Winholtin johdolla ahersivat siellä taas hetkisen levänneet ja palan haukanneet miehet soraläjissä. He kuokkivat ja kaivoivat, ääneti ja ahkerina kuin muurahaiset keollaan. Muuri oli saatava niin auttavaan puolustuskuntoon, kuin vielä mahdollista oli, venäläisten seuraavan hyökkäyksen varalle, sillä kukaan ei epäillyt, että se hyökkäys oli ennen pitkää tapahtuva, äskeisen tappion kostamiseksi.
Väkitornista muodostuneen soramäen kupeella kuokki suurin miesjoukko. Ne väänsivät vyöryneitä kiviä ja kaivoivat pölyävää multaa, paljastaakseen esille tornin jalustan, johon Winholt aikoi hirsistä ja kivistä rakentaa tilapäävallin. Siinä joukossa Penttikin yhdessä Viljon ja Hintsan kanssa levitteli mahtavaa kivirauniota sillä paikalla, jossa olivat päivän taistelleet. Hartwig Winholt kulki siitä ohi, ja hän oli näkevinään, että tuo ennen niin reipas Pentti nyt liikkui kuin unessa, konemaisesti kiviä väännellen.
— Sinähän olit vahdissa yöllä, virkkoi hän Pentille, — mene jo nukkumaan, mies!
— Kaivan tässä ensiksi vähän… vastasi Pentti, olematta itsekään oikein selvillä, miksi hän siinä niin itsepäisesti puski.
— Aikaa on kaivaa vielä huomennakin. Eivät ryssät nyt pariin päivään hyökkää, sellaisen kyydin saatuaan. — Ja viitaten vallihautaan ja sen viereiselle kentälle, jonka peittivät kaatuneiden vihollisten ruumiit, lisäsi Winholt: — Ja kun taas kerran hyökkäävät, niin samanlaisen löylyn annamme heille silloinkin, eikö niin, miehet!
— Pyhän Andreaan ja kaikkien pyhien avulla, lisäsi munkki, joka siinä sorasta kaivautuvia ruumiita haudattaviksi kokosi.
— Niin. Nehän ne meitä ovat auttaneet, totesi Winholt jatkaessaan matkaa työpaikalle.
Päivä oli laskenut, ja vain hämärinä häämöittivät enää pyhimysliputkin raatihuoneen katolta vaalennutta taivasta vasten, josta taas kävi hienoa pakkaslunta satelemaan. Kylmäksi puristui ilta, yksi ja toinen uupunut raataja jätti jo kuokkansa. Mutta Pentti kuokki edelleen soraläjää väsymyksestä melkein nääntyneenä.