— Sielläpä kotonaan olisi vainolaisia saunoitettava, muuten he kyllä tulevat meitä kylvettämään.
Mutta linnanpäällikkö toisti, vielä leikkisä hymy huulillaan, vaikka äänessä jo oli vakavampi kaiku:
— Maltetaan vähän, kunnes ollaan täällä tarpeeksi varusteissa. Pian saadaan Pyhän Eerikin torni valmiiksi, sitten…
— Siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa!
Kyrönsalmen kalliosaaressa oli näihin aikoihin valmiina vasta yksi kivitorni, se salmenviereinen, josta Hämeen miehet nyt juuri pitivät vahtia. Se oli tukeva, kookas torni, jonka alakertoihin mahtuivat linnan asuinhuoneet, ruokahuoneet, varastohuoneet, — siinäpä se olikin koko varsinainen linna. Sitä ja sen ympärille rakennettuja puutaloja kiersi myöskin jo matalanlainen, kaksinkertainen muuri. Mutta saaren kaakkoinen sivusta oli sittenkin jäänyt vihollisten hyökkäyksille liian alttiiksi, varsinkin kun sen vieressä oli toinen pikkusaari, jonka yli hyökkääjä Kyrönniemeltä tullen helposti saattoi hiipiä lähelle. Tälle kulmalle oli senvuoksi ruvettu rakentamaan toista kivitornia; sitä oli tehty jo pari vuotta ja siihen juuri noita kiviä vedettiin ja rakennustarpeita lautattiin. Mutta vielä se ei ollut tarpeeksi korkea, ja molempia torneja yhdistävä, jykeäksi suunniteltu sidemuurikin oli vielä keskentekoinen, — ne työt vaativatkin kyllä vielä vuosia valmistuakseen. Siksipä olikin vanhan Pietarin puhe tällaisten töiden odottamisesta Pentin mielestä huonoa pilaa, ja siksi hän lisäsi:
— Savolaiset eivät jää sitä odottamaan. Heidän sydäntään polttaa sappi eikä heillä ole mistä kotona elää.
Kylliäinen tiesi sen todeksi, ja hänen leveiltä kasvoiltaan suli leikin hymy kokonaan pois, kun Pentti siitä muistutti. Mutta hänellä oli syynsä pidättää tuota kostonhalua leimahtamasta. Hän tiesi kokemuksesta, että jokainen kostoretki aina synnytti uusia, eikä hänellä ollut nyt liiaksi voimia eikä varoja linnassaan, lähteäkseen ärsyttämään nukkuvaa karhua. Siksi tahtoi hän malttaa ja maltattaa kärsimättömäinkin mielet.
Hän vaikeni, katsellen yhä vakavana ja huolestuneena noita liikkumattomina lepääviä selkiä, joiden takaa hän kärsimättömänä odotti näkevänsä lautan vihdoinkin soutavan. Mutta sitä ei näkynyt. Kurkiparvi vain lensi kiilan muotoisena rintamana korkealla selän yli mantereen rantaa kohden, pohjoiseenpäin pesimään sydänmaan laidattomille soille, ja teki lentäessään polven rannan kohdalla. Linnanpäällikkö ajatteli sinne päin soutanutta lauttaansa ja virkahti päätään punoen:
— Täytynee lähettää venhekunta lauttaa hakemaan, sillä oikeata viipymistä tämä ei enää ole. Ja hän laskeutui taas tornista alas. Tuokion kuluttua vartijat näkivät hänen pyylevänä astuvan saaren läntiseen kallionkärkeen. Siinä oli Kyrönsalmen ensimmäinen pieni puuvarustus, jonka linnan perustaja, Erik Akselinpoika Tott, oli siihen vastaisen linnan siemeneksi aikoinaan rakentanut, ja jonka alatse vei rantaportti venhelaiturille ja laskusillalle. Pentti katseli, kuinka ukko siellä nyt hajallasäärin rantavartijoita puhutteli, mutta hänen mielensä oli nyrpeä ja tyytymätön ja tuokion kuluttua hän kävi taas toverilleen puhumaan:
— Kylliäinen on jo vanha mies; hänestä on mukavampi tallustaa täällä linnassa kuin Karjalan rämeillä. Mutta minä en tänne jää kirkkotornin valmistumista odottamaan. Pääsemmehän me toki täältä Manun kanssa poiskin soutamaan. — Ja Viljon puoleen kääntyen hän virkkoi: — Etkä jääne tänne silloin sinäkään. Vai miten?