Viljo ei ollut taaskaan kuunnellut toverinsa puhetta. Hän oli kiintynyt katsomaan, kuinka siellä alhaalla pihalla linnan naiset liikkuivat taloustoimissaan. Kylliäisen toimekas emäntä juoksi siellä kuin sukkula kellarin ja aitan väliä, juoksi niin että avaimet vyöllä helisivät, ja hänen tyttärensä, nuori, viehkeä impi, liikkui yhtä notkeana hänen kintereillään, autellen äitiään ruokien ja juomien kantamisessa tornin alakerrassa olevaan suureen väentupaan. Iso olikin emännällä perhe illastettavana, saikin siinä helma heilua. Mutta erityisesti tuon neitosen ketteriä askeleita näytti Viljon silmä niin tarkkaavasti seuraavan, ettei hän Pentin vihanpuheitakaan joutanut kuuntelemaan.
Pentti katseli tuokion ystävänsä tarkkaavaisuutta, hymähti sitten ja virkkoi vähän lauhkeammin, mutta pistävästi:
— Vai miten? Sinä et taidakaan täältä kiirettä pitää, ehkä tartutkin sinä tänne Kyrönsalmen linnaan?
Sen jo Viljo kuuli, hytkähti, ja siirtyi hämillään pois pihanpuoleiselta reunalta, vastaten:
— Minäkö tänne, — enhän toki! Tiedäthän sen, tietysti seuraan teitä äitiäni vapauttamaan!
Pentti aikoi vielä jatkaa pilapuhettaan, vaan pysähtyi äkkiä ja jäi kuuntelemaan.
— Kautta Maarian — kuule! huudahti hän.
— Niin, ääniä kuuluu taas, myönsi Viljokin.
— Mutta ne eivät olekaan haltiain ääniä, eivät soiton luiritusta… ne tulevat tuolta Riihisaaren takaa. Kuule sitä melua, — ja kuuluuhan sieltä airojenkin loiske!
— Taitaa lautta lopultakin tulla…