Jännittyneinä vartoivat vartijat. Pian näkyikin lautta kääntyvän esiin niemen kärjestä. Ja kovasti sitä soudettiin, vaikka oli ainoastaan yksi venhe raskasta lauttaa hinaamassa, — tavallisesti niitä oli kaksi.
— Soitappa kelloa, Viljo, käski Pentti. — Tornissa olevan suuren vaskikellon soitto oli aina merkki siitä, että linnaan läheni venheitä, ystäviä tai vihollisia, ja että miesten oli oltava varuillaan. Ennen pitkää olikin jo lautan vastaanottajia liikkeellä linnan äsken niin hiljaisella pihalla ja kallioisella rantatiellä.
Mutta Pentti oli jäänyt katsomaan etäältä soutavaa savikuntaa. Mitä ihmettä, eihän se tullutkaan sieltä yksin. Sen ympärillä parveili pikkuvenheitä, useampia, ja nämä näyttivät lauttaa hätyyttelevän, — siitä se huuto ja melu!
— Soita rajummin, Viljo, komensi hän. — Nyt on lempo irti, nyt on vihollinen lautan kimpussa.
Hälyttäen soi vaskikello ja miehiä juoksi aseissa linnan arkituvasta, vasta pihalla vyösolkiaan kiinnittäen. He riensivät rantaportille, jossa Kylliäinen oudoksuen katseli selällä tapahtuvaa näytelmää. Siellä puikkelehtivat vainolaisten venheet lautan ympärillä kuin pikkulinnut haukan kimpussa. Lautalla oli tavallisuuden mukaan ruodullinen haarniskaanpuettuja linnannihtejä, ja nämä koettivat kyllä häädellä häärijöitä loitommalle, mutta he olivat nähtävästi voimattomat, kun ei heillä ollut venhettä, millä liikkua. Mutta työmiehet näkyivät soutavan tuskaisessa hädässä, kiskoen raskasta lauttaa vastavirtaan mantereen rantaa pitkin.
— Karjalainenko on taas liikkeellä? kysyi Viljo, lisäten hiljempaa:
— Siellä on Manu-setäkin lautalla!
— Taas on Karjala lähtenyt kiusantekoon… vastasi Pentti. — Näes visapäitä, ihanhan linnan alle asti työkuntaa hätyyttävät.
— Missä on ruotumiesten venhe? ihmetteli Viljo, katsellen lautan aseväen avuttomuutta.
— Ovat kai vieneet senkin… Sitä se on, kun annetaan vihollisten iltikseen liikkua linnan vesillä!
Mutta rantaportilla oli jo syntynyt vilkasta toimeliaisuutta. Vanha, pyylevä linnanpäällikkö liikkui siellä nyt ketteränä kuin orava, antaen käskyjä oikealle ja vasemmalle, ja kiukustuneena hänen äänensä soi yli vesien. Ja olipa hänellä kiukkuunsa syytäkin. Eihän ollut toki pitkiin aikoihin tapahtunut, että vainolaisten venheet noinikään ihan linnan edessä härnäilivät. Siksipä siellä rantaportilla nyt venheitä laskettiin vesille ja tuokion kuluttua sieltä pamahti tykki, — ammuttu kivi lensi erästä vainolaisten venhettä kohden, hyrskähtäen sen vieressä veteen. Silloin kaikkosivat härnääjät lautan kupeelta ja soutivat nopeasti niemen taa, häipyen sen hämärään siimekseen.