Lauttaa kiskottiin tuskaisella kiireellä ylöspäin mantereen rantaa pitkin, ja pian se kääntyi sieltä viistoon virran poikki tulemaan linnan rantaporttia kohden. Kun se vihdoin laituriin laski, silloin juoksivat päivätyöläiset siitä vieläkin hölmistyneinä maihin. Mutta asemiehet kantoivat lautalta rannalle raamilla peitettyä ruumista ja toiset taluttivat sieltä kahta haavoitettua. Surullisessa äänettömyydessä lankesivat miehet koko rantaäyräällä polvilleen vainajaa ohi kannettaessa. Mutta tornin laella tarttui nuori Viljo toverinsa käsivarteen ja kuiskasi kauhunsekaisella vakavuudella:
— Sitä se soitti äsken Kyrönsalmen haltia! Mutta kun tuo surullinen saattue oli vastaan rientäneen linnanpapin johtamana ehtinyt pihaan, silloin kuhisi linnanväki uteliaana joukkona äskenpalanneiden lauttamiesten ympärillä, tiedustellen heiltä päivän tapahtumia ja udellen vihollisten vehkeitä. Linnanherra oli heti vaatinut ruodunpäällikön tilille ja aina kellotorniin asti kuulivat vartijat illan hiljaisuudessa, kuinka tämä nyt siellä kertoi lautan retkestä ja odottamattomasta hyökkäyksestä:
— Saavuimme päivällä Niittylahden rantaan, kannoimme lautalle kiviä ja hiekkaa eikä mitään epäilyttävää näkynyt. Vasta illan suussa, kun lautta jo oli melkein lastissa, lennähti nuoli lahden takaa pensaikosta, — kaatoi työmiehen ihan miesjoukon keskeltä. Luulimme vielä ampujaa yksinäiseksi salakytäksi ja me asemiehet juoksimme lahdenpohjaan muka ampujaa kurittamaan. Mutta emme olleet sinne vielä ehtineet, kun selkämme takana kuului kova huuto, — useita vainolaisvenheitä oli niemen takaa hyökännyt työkunnan kimppuun. Hiekankantajat juoksivat pakoon rantaa pitkin, ja kun me ehdittiin valkamaamme puolustamaan, silloin olivat vainolaiset jo ehtineet ryöstää toisen venheistämme, jossa olivat eväät ja aseitakin. Ja sen pitivät, sillä meillä oli vesille päästyämme ja koko paluumatkalla täysi työ häätää heitä soutajiamme hävittämästä. Hidasta ja työlästä oli se kulku yhdellä venheellä, — onnipa, että edes sillä hinnalla linnaan pääsimme!
— Oliko vainolaisia paljonkin? kuului Kylliäinen kysyvän synkällä äänellä.
— Oli tarpeeksi meille asti, ja sisua niillä ainakin oli. Kyllä ne nyt taas tänä suvena täällä vaaniskelevat. Emme ole heiltä turvassa koskaan!
Niin puhui rautapaitainen soturi. Ja Kylliäinen seisoi siinä miettiväisenä nivelien tuuheaa jakopartaansa, nähtävästi jo oivaltaen, että tämänpäiväinen tapaus oli tuova muita mukanaan. Ja ääneti hän, kun lautta oli purettu ja laituri vivuttu pystyyn ja rantaportti oli tiukasti suljettu, lähti miesjoukon seuraamana kävelemään linnaan.
Illallista syötäessä linnan suuressa, mustaksi savustuneessa arkituvassa, jonka seinille miehet aseensa ripustivat, oli tietysti vihollisjoukon ilmestyminen linnan tienoille ja sen salakavala hyökkäys tänä iltana yksinomaisena puheenaiheena. Kylliäinen, joka pitkän pöydän päässä istui ja miehilleen leivän leikkasi, kuuli sinne miesjoukosta monta moittivaa arvostelua ja paljon suunnitelmia siitä, mitä olisi vainolaisten kurittamiseksi tehtävä. Mutta hän istui siinä ääneti, tarinoihin antautumatta: hän ymmärsi hyvin miestensä kiukun ja siitä johtuvat mielihalut, mutta tunsi myöskin edesvastuunsa tätä tärkeää rajalinnaa kohtaan.
Iltavahtien vaihduttua astui Pentti toverinsa kanssa ruokahuoneeseen ja kiirehti paikalleen pöydän ääreen, Manun viereen. Silloin hän iloisena ja reippaana tyrkkäsi lauttaa soutamasta palannutta hämäläistä kylkeen ja virkkoi:
— Parahiksi tuli nyt vainolainen vieraaksemme! Nyt ei auta enää mikään, Manu, nyt täältä päästään vihdoinkin heidän puolelleen vierailemaan.
— Onko ukko taipunut? kysyi Manu vilkkaasti, ja hänenkin silmänsä syttyivät palamaan.