— Nyt on hänen pian taivuttava, usko pois, Manu!
* * * * *
Seuraavina päivinä eivät lautat lähteneet Olavinlinnasta rakennusaineita hakemaan. Työmiehet olivat pelon vallassa, eiväthän he tienneet työssä ollessaan, minkä pehkon takana väijyi pahasilmä jousimies. Eikä Kylliäinenkään niitä liikkeelle lähettänyt. Hän pani sen sijaan venekuntia saaristoon hakemaan väijyviä vihollisia. Mutta vainonmiehet olivat taas hävinneet kuin tuhka tuuleen, eikä kukaan voinut sanoa, olivatko he palanneet kotirannoilleen vai vaaniskelivatko edelleen linnaa jostakin lepikkolymystä. Epävarmuuden ja kärsimättömyyden tunne vallitsi miesten joukossa, joko he olivat vahdinpidossa tai nuottasounnissa, ja yhä selvemmäksi heistä rupesi käymään, että jotakin ratkaisevaa olisi tehtävä.
Näihin aikoihin keväillä, helluntaipaaston päätyttyä, pidettiin vuosittain linnaa vastapäätä olevalla niemellä markkinat, mihin viipurilaisten oli tapana tuoda suolaa ja rautaa ja karjalaisten reppurien rihkamataan, vaihtaakseen niitä salon savolaisille turkiksiin ja kapahaukeihin. Usein olivat nämä markkinat, joissa linnan miehetkin mielellään liikkuivat tarpeitaan ostelemassa ja tuttaviaan tapaamassa, väkivilkkaat, mutta nyt ne olivat lamassa. Vesillä oli nyt vaarallista liikkua, siksi olivat harvat viipurilaiset lähteneet Saimaan yli soutamaan, ja Laatokan laukkurit kai pelkäsivät kostoa. Pakopirteiltään saapuneet savolaiset, jotka tuskin saivat suolatarpeensa tyydytetyksi, valittelivat linnan miehille, etteivät päässeet vainolaistenkaan kylille tarpeitaan hakemaan eikä sisuaan keventämään. He uhkailivat lähteä kostoretkelle linnanherran luvatta. Eivätkä linnanmiehet heitä pidätelleet: he vuorostaan kertoivat karjalaisten viimeisestä retkestä, joka pian taas saattoi uudistua, ja he huomasivat salolaisten syvästä katkeruudesta, että nyt nämä eivät aikoneet jäädä odottamaan rajantakaisten tuloa apajoilleen.
Hämeen miehetkin kuljeskelivat siellä suuttuneiden savolaisten joukossa, ja iloisena Manu kuiskasi Pentin korvaan:
— Nyt ei jäädä enää pitkäaikaisiksi linnaan.
— Aijotko lyöttäytyä savolaisten matkueeseen?
— Luvatta livistän, jos ei lupaa saada.
Venhevalkamassa pysähtyivät he katsomaan taikojaa, joka siinä rantaäyräällä ihmisten käsiin katsoi tai loitsullaan manasi heidän tautejaan. Se oli vilkassilmäinen, liuhuparta karjalainen, joka sarvipussiaan kalisti ja kehui taitojaan. Kukaan ei velhoa hätyytellyt, vaan monet hänen arvottavikseen antautuivat. Jo viskasi Penttikin penningin arpojan kouraan ja kysyi:
— Osaatko neuvoa, missä siellä Karjalan puolessa on naisia, joita täältä on sinne orjiksi viety.