— Suotta ei Tiurin velho keittänyt padassaan käärmeen päitä ja havukan kynsiä.
— Eikä suotta Possekaan joka aamu hänen kanssaan sillankorvassa neuvoa pitänyt, — tiesivät he, minkä liemen keittivät!
— Ryssät lensivät ilmaan kuin akanat, eikä se ollut mikään sattuma.
— Ei. Mutta siihen sortui nyt apuri itsekin.
— Vaan Possepa pelasti Viipurin!
Pentti kuokki yhä edelleen, innokkaasti etsien jotakin. Kuin unen läpi kuuli hän noita vieressään kuiskivain miesten tarinoita, ja niistä alkoi hänenkin mielessään herätä himmeitä mielikuvia salaperäisten voimain vaikutuksesta. Olihan hän tosin itse ollut mukana näkemässä kaikki, mutta hänkään ei kaikkea ymmärtänyt. Kaiken aikaa, kun hän oli rauniota kaivellut, oli häntä kiinnittänyt halu saada selko siitä, oliko valkoinen ritari todella suistunut Väkitornin raunioihin… oliko Possen taikavoima sittenkin ollut suurempi kuin tuon peljätyn ratsupäällikön, johon ei lyijy eikä rauta pystynyt? Oliko ehkä juuri siinä syy Viipurin pelastukseen?
Pentti oikaisihe hetkeksi pystyyn, pyyhkien hikeä kuumalta otsaltaan. Siinä puolihämärässä, raunioiden juurella, johon Knut Posse oli pysähtynyt, huomasi hän nyt myös sukulaisensa, Degen-voudin ja hänen seurassaan nuoren Kirsti-neiden, jotka hiljaa liikkuivat ruumiskasalta toiselle. Silloin Pentti ikäänkuin heräsi. Hän oivalsi heti, ketä nuo hänen surevat tuttavansa etsivät, ja samalla hänelle selveni omakin etsimisensä todellinen, ensimäinen syy. Hakijat seisahtuivat hänen kohdalleen soramäen juurelle. Vouti vanhuksen vakavat kasvot olivat tavallista kalpeammat, ja tuontuostaan hän pyyhkäsi kyyneleen silmäkulmastaan, — hän haki ainoata poikaansa, jonka hän tiesi kaatuneen. Mutta neitosen silmät olivat kuivat; niissä paloi vain omituinen, epäilevä, rauhaton, kysyvä ilme, joka ikäänkuin näytti vastausta vaativan.
Pentti laskeusi kivirauniolta alemmas, viittasi tytön luokseen ja virkkoi:
— Haetaan tästä… näillä kohdilla hänen pitäisi olla.
Linnanvouti kutsui muutamia miehiä avuksi kaivamaan osotetusta kohdasta. Pentti tovereineen oli jo kaivanut kuopan jokseenkin syväksi; siirrettiin vielä sivulle joku kivenlohkare, tarvittiin vielä joku kuokanisku, — ja lopultakin vilahti sorasta Evert Degenin sininen asemiesmekko. Koko miesjoukko yhtyi kaivamaan sitä irti ja nosti vihdoin esille nuoren vainajan.