— Mutta eikö täällä valtatiellä ole ketään kulkenut? tuskaili Pentti.
— Ei näy uskaltaneen kukaan liikkeelle, sen jälkeen kuin ryssät ovat ryöstämässä käyneet.
Tyytymätön ilme kasvoillaan ratsasti Pentti Heinonpoika edelleen. Ei voinut kiirehtiä kahlaavaa hevosta, ei parannut upottava tie. Ja kuitenkin hän olisi tahtonut lentävän siivillä rientää viemään perille sen viestin, jota hän oli kuljettamassa. Tuskallista! Ja matka oli malttamattoman miehen edessä niin pitkä, — Turkuun asti!
Pentti oli näet viemässä piispalle viestiä Viipurin pelastumisesta. Hän tiesi, että Maunu-piispa niinkuin koko Turunmaa jännityksellä ja huolella odotti tietoja piiritetyn kaupungin kohtalosta ja että hänen tuomansa uutinen tulisi poistamaan raskaan painajaisen ihmisten mielistä; ennen kaikkea se oli piispavanhusta sydäntä myöten ilahduttava. Puoleentoista kuukauteen ei ollut Viipurista mitään viestiä päässyt länteen päin lähtemään. Posse oli nytkin "pamauksen" jälkeen vielä viivyttänyt viestiä siitä, kunnes airueella olisi täysi varmuus kerrottavanaan.
Viime päiviin asti oli näet vihollisia parveillut Viipurin muurien ympärillä, eivätkä piiritetyt tienneet, mikä näillä oli mielessään. Antinpäivän hyökkäyksen ja pyhän ristin ihmeen jälkeen eivät venäläiset tosin olleet uudistaneet väkirynnäkköä, mutta heidän tykkinsä, heidän telttansa ja heidän tuhantiset joukkonsa olivat edelleen viipyneet kaupungin edustaisella kedolla. Ja heidän ratsumiehensä olivat alituisesti kierrelleet Viipurin varustuksia ja vakoilleet vallien korjaamistöitä. Tosin näytti viipurilaisista jo kohta Andreaan päivän jälkeen siltä, kuin osa piiritysjoukosta olisi poistunut Papulan notkosta. Ryssät keräsivät öisin päällikköjensä ruumiit Viipurin muurin alta ja Possen vakoojat näkivät pitkien saattueiden kuljettavan niitä etelään päin, jonne tie nyt oli lujaksi poljettu. Mutta venäläisten pitkän leiririvin edustalla paloivat sittenkin vielä yötä päivää heidän hirsitulensa lumisella maalla, ja niiden ympärillä kykkivät viluiset miehet. Viipurilaiset eivät voineet tietää, mitä sotajuonta he ehkä taas valmistelivat.
Siksi korjuutti Winholt lakkaamatta Viipurin muureja, siksi valvoivat sen harvenneet vartijat väsähtämättä sortuneilla valleilla. Posse oli alituiseen jalkeilla. Hän odotti hyökkäystä. Mutta päivät menivät, — sitä ei tullut.
Vihdoin eräänä joulukuun yönä huomasivat itämuurin vartijat, että vihollisten hirsitulet paloivat omituisen matalasti ja sammuivat yksi toisensa perästä. Vakoojat hiipivät aamuyöstä kentälle ja toivat sieltä sanoman, että viholliset olivat poistuneet leiristään. Päivän valjettua palasivat toiset, kertoen, että he jo rientomarssissa samosivat Kivennavan autioksipoltettuja kyläpaikkoja kohti. Teltat olivat tyhjät, nuotiot kylmät.
Silloin ajoi Posse itse aatelisherrain seuraamana tarkastamaan vihollisten leiririvejä, jotka olivat täyttäneet penikulman laajuisen alueen Viipurin edustalla. Paeten oli leiristä lähdetty, kiirehditty oli kotitaipaleelle. Sinne olivat piirittäjät lähtiessään heittäneet heittokoneensa ja piirityskojeensa, siinä olivat hangessa nuokin suuret, mustakitaiset tulikirnut, joilla he olivat niin monasti Viipurille hätää näyttäneet; ne olivat kai liian raskaat nietosten läpi kuljetettaviksi. Niitä vedätti sieltä nyt Posse Viipurin väestön äänekkäästi hoilatessa kaupungin valleille, surmaksi vihollisille, jos he vielä toiste tulevat.
Ja vielä kerran olivat ne tulikirnut soineet, mutta nyt riemulaukauksina, tuskasta keventyneiden ilohuutojen säestyksellä, Viipurin muureilta.
Mutta tältä retkeltä linnaan palattuaan oli Knut Posse kutsuttanut Pentti Heinonpojan luokseen ja sanonut: — Nyt on aika viedä viesti piispalle. Sinä Pentti olet ennenkin airueena Turussa kulkenut, näytäppäs nyt nopeuttasi! — Olivatpa säteilleet vanhan soturin silmät, kun hän taas piirsi puumerkkinsä Horn-laamannin laatiman kirjeen alle. Ja kun hän käski Pentin varustautua aamuksi matkalle, niin ilomielellä tämä siihen luottamustoimeen suostui.