Samaan aikaan oli Posse päättänyt lähettää saman iloviestin myöskin Kylliäiselle Savonlinnaan. Viipurissa näet tiedettiin, että venäläiset olivat tänä syksynä koettaneet saada sitäkin haltuunsa, mutta miten siellä erämaan linnassa nyt oli laita, sitä ei tunnettu. Kylliäisellä saattoivat vielä olla hetket kuumat; häntä oli rohkaistava. Tälle retkelle oli Pentti suositellut heimolaistaan Viljoa, jonka hän tiesi sinne ikävöivän; Hintsan hän laittoi sinne Viljon toveriksi. Näin olivat he nyt kolmisin matkalle joutuneet, yhdessä kulkeakseen alkutaipaleen, kunnes Savoon meneväin miesten suunta oli poikkeava pohjoiseen. Savon airueet olivat lähteneet suksilla, heidän taipaleellaan kun ei ollut teistä tietoa, mutta Pentti oli luullut nopeammin joutuvansa Turkuun ratsullaan, jonka hän suurella vaivalla oli rehunpuuteaikojenkin läpi saanut hengissä pidetyksi. Tämä toivo oli hänelle nyt turmioksi kääntynyt.
Huolestuneena Pentti näki, kuinka valkoinen vaahto valui hänen laihan ratsunsa lautasilta, ja hän oli jo aikoja tähystellyt ummessa olevan tien varrelta ihmisasuntoa, missä saisi vaihdetuksi hevosen hiihtimiin. Mutta turhaan hänen katseensa harhaili jokaisessa tienmutkassa aukeavan maiseman yli.
— Eikö täällä ole taloista merkkiäkään jälellä? puheli hän kärsimättömänä tovereilleen. — Olihan täällä ennen vankat kylät.
— Ne on kai vainolainen polttanut, arveli Viljo.
— Ja asukkaatko tappanut?
— Taikka ovat he paenneet.
Kuolemanautio oli luonto. Metsä oli niin sakean lumen peitossa, että se paikoitellen näytti miltei yhtenäiseltä, läpitunkemattomalta kinokselta, eikä kertaakaan katkaissut suksenlatukaan tienaukkoa. Väliin tosin valkeni metsästä päiviä, missä aidanseipäitä tai suovapuita pistihe esiin lumesta, todistaen vanhaa viljelysmaata. Mutta rakennusta ei ollut yhtään pystyssä, ja ainoastaan arvaamalla saattoivat matkamiehet päätellä jossakin aidankupeella näkyviä lumikumpuja tuvan tai riihenkiukaan raunioiksi.
Mutta Pentti koetti yhä lohduttautua:
— Jahka ehditään vähän edemmäs vainolaisten käymäpaikoilta, niin tullaan kai tästä kerran ihmisten ilmoillekin. Ovat kai he ainakin kirkoillaan käyneet.
— Taitavat olla tuhkana kirkotkin, arveli Hintsa, koettaen ohjaksista taluttamalla auttaa uupuvaa hevosta.