Tämä oli jo likomärkä. Pentti nousi selästä ja koetti tallata tietä, mutta siten edistyi matka vielä verkkaisemmin. Ilta rupesi olemaan käsissä.
— Pitäneekö palata Viipuriin, puhui Pentti aina vain synkempänä.
Mutta hän lisäsi samassa: — Ei, ennen vaikka tähän näännyn…!
Hintsa hiihteli etäämpänä tieltä, tarkastaen muutaman järven rannalla olleen kylän raunioita. Se oli niin aukea ja lumipeitteinen sekin, kuin hyljätty kalmisto ikään. Joku kallistunut kaivonvipu näkyi vain lumen alta ja sen vierestä kasa hiiltyneitä hirsiä. Mutta alempaa järven rannalta, törmän katveesta, keksi hänen hakeva silmänsä vihdoin matalan mökin räystään. Hän hiihti lähemmäs; siihen oli toki polttamatta jäänyt yksinäinen pirtti, jossa saattoi yönsä viettää ja hevosta lepuuttaa. Sinne hän hankien halki opasti toverinsa, ja sinne Penttikin hitaasti talutti huuruavan ratsunsa.
Pimeä jo tapasi, kun he perille ehtivät. Mökin aukinaisesta ovesta oli lunta sisään kinostanut. Mutta halkopino oli tuvan seinämällä, ja pian valaisi roihuava valkea aution pirtin. Siinä olivat esineet huiskin haiskin kuin kiireisen paon jäliltä. Orsilta olivat leipävaikkanat ja päreet pudotetut alas, kehto oli kumossa, pata oli puolillaan jäätynyttä keittoa ja raanu roikkui rahilta lattialle, ikäänkuin siihen pudonneena hätäisesti poistuvan kädestä. Jo kauan aikaa sitten näkyivät eläjät talonsa jättäneen, sillä lintujen jälkiä oli perhepöydällä ja räppänän kohdalla oli jäätynyt lammikko.
Hyväpä siinä sittenkin oli lämmittävän pystyvalkean ääressä sekä matkamiesten että hevosen levätä. Pentti kävi tutkimassa tuvan vieressä olevaa omettaakin, hakeakseen sieltä heinätukon hevoselleen. Hän kopeloi pimeässä soimessa, ja hänen kätensä kosketti jotakin sileää ja kylmää, — kuin vainajan kasvoja. Pentti hätkähti ja haki tuvasta päresoihdun.
Sen valossa nähtiin, että siinä lehmänsoimessa todellakin makasi jäätynyt naisen ruumis, kytkyt vielä kädessään. Vainajan niskassa oli suuri, kuiville juossut kirveenhaava.
Kauhulla katselivat sitä matkamiehet tyhjän navetan kynnykseltä. He saattoivat varsin hyvin kuvitella, kuinka se kaikki oli tapahtunut: Ryöstäjä oli saapunut kylään ja tänne kylänlaitaan oli kuultu sen melua tai nähty sen nuotioita. Silloin oli mökin väki kiireellä hankkiutunut pakosalle, kantanut nähtävästi venheeseen lapsensa ja eväitä minkä ennätti. Mutta paetessaan oli kai emäntä muistanut, että lehmä jäi navettaan vainolaisen saaliiksi. Hän oli vielä viime hetkessä palannut laskemaan elukan irti… mutta silloin olikin jo vainolainen mökkiin ehtinyt, emäntä sai soimessa surmansa ja lehmäkin meni ryöstäjille. Miten lie toisten pakoonpyrkijäin käynyt…
Aamun valjettua etsivät matkamiehet suksia autiosta talosta, mutta niitä ei löytynyt. Lienevätkö nekin vainolaiselle kelvanneet, vai lieneekö jo joku muu kulkija ne tarpeekseen hakenut, — entistä vaivaloista kulkuaan täytyi Pentin vain lähteä jatkamaan. Yöllä oli lumisade tauonnut, päivä valkeni puolikirkkaana, mutta se valaisi aina vain äänetöntä, autiota erämaanluontoa.
Taas sivuuttivat matkamiehet poltettuja kyliä, taas rupesi jo aamustapäivin sekä hevonen että mies kahlatessaan hiostumaan. Mutta erään talonraunion kohdalla pysähtyi Pentti melkein hämmästyneenä:
— Onpahan siinä vihdoinkin elävä olento, virkkoi hän.