— On tottatosiaan siinä koira kaivamassa, mitä kaivaneekin, vastasi
Viljo, kääntäen suksensa tiepuoleen. — Annas kun katson.
Hän hiihti koiran luo. Se kalvoi luuta kinoksesta, ihmisen sääriluuta näkyi ahnaasti jyrsivän. Vieraan nähtyään se näytti hampaitaan ja pakeni muristen metsään. Mutta Hintsa lähti viilettämään koiran perästä, virkkoen:
— Jos on koira hengissä, niin on kai silloin ihminenkin ääressä!
Ja niin olikin. Vainion yli vesakkoon ehdittyään näki hän hiihtävän jousimiehen, joka matalana kuin myyrä huimaa vauhtia painoi oksain alitse pakoon metsän sydämeen. Hintsa huusi häntä pysähtymään, mutta mies vain pakeni kuin surmaansa, — luuli kai vainolaisen kintereillään olevan.
Siitä syntyi kipakka kilpahiihto tiheässä ryteikkömetsässä. Hintsa oli voimiltaan vankempi; hän vihdoin ehätti pakenevan, joka sen nähtyään nousi suksiltaan ja asettui palavin silmin tappeluasentoon. Hintsa koetti häntä rauhoitellen puhutella, ei aikonut häneltä henkeä viedä, suksia vain kysyi ja ihmisiä, joiden hoitoon voisi hevosen heittää. Mutta mies ei näyttänyt mitään ymmärtävän. Hän ei kuunnellutkaan eikä vastannut halaistua sanaa, läähätti vain ja luimisteli synkästi verestävin silmin, seisten kirves koholla syvässä lumessa. Ja koira haukkua räkätti hänen jalkojensa välistä hampaat irvissä…
Jo ehti Viljokin siihen yhtymäpaikalle, ja vihdoin kahluutti Penttikin, ymmärrettyään, että oli todella ihminen tavattu, siihen hevosensa. He koettivat yhdessä ystävinä puhutella metsämiestä, mutta tämän kuihtuneilla kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, hänen silmistään vain kuvastui kauhu ja hätä. Vihdoin Viljo otti kontistaan leipäpalan ja tarjosi sitä tuijottavalle miehelle. Tämä tempasi leivän, purasi sitä kerran ja näytti kuin humaltuvan sen mausta… Hän puri, ahmi, nieli! Ja sen syönnin varrella hänen silmistään vähitellen laukesi tuo epäilevä, hätääntynyt ilme, hän rupesi tointumaan ja sitä myöten myös uskomaan, etteivät matkamiehet olleetkaan verenjanoisia vainolaisia.
— Rihmoillasiko hiihtelet täällä? kysyi nyt Pentti rauhallisesti.
— Niin, vastasi mies, vieläkin sentään epävarmana.
— Teillä on siis pakosauna täällä lähellä? Mutta taas kävi mies tuppisuuksi. Hän tietysti vielä epäili näitä outoja miehiä eikä tahtonut piilopaikkaansa ilmaista. Matkamiehet käänsivät silloin puheen toisaalle. Kyselivät saaliinsatoa ja toimeentuloa täällä metsässä. Ei ollut otuksia metsässä, vastaili mies; riistakin oli tänä talvena huvennut hävitystä ja ruttoa pakoon. Petäjänkuoren ja vehkan varassa oli eletty. Niin jousimies siinä rauhallisesti tarinoitaessa vähitellen jälleen suli, ja Pentti saattoi ruveta hänelle asiataan ajamaan:
— Tarvitsen sukset, en pääse hevosella kulkemaan umpiteitä. Jos hankit minulle sivakat, mies, niin saat hevoseni pitää kesään asti ja sillä ajaa hirsiä uuteen pirttiisi. No?