Piispa oli nojatuolistaan osanotolla seurannut hänen puuhaansa, ja samalla oli äskeinen nuhteleva ilme tasoittunut pois hänen leveäluisilta kasvoiltaan. Hetken kuluttua hän virkahti kirjurilleen:
— Koskeeko käteesi vielä, Paavali?
— Ei käteen, enemmänkin sydämeen, vastasi maisteri surunvoittoisesti.
Piispa katseli nuorta ystäväänsä hetkisen lempeästi, hiukan säälien, mutta samalla oli pieni, harmiton hymykin hänen huulillaan. Paavali-maisterille oli tapahtunut vahinko, paha vahinko, vaikkei piispa sitä kuitenkaan niin perin vaaralliseksi arvostellut. Kun he viime elokuun lopulla olivat laivallaan palanneet Viipurista ja saapuneet Kuusiston linnan edustalle, oli maisteri, iloisena matkan onnistumisesta, noussut laivan keulaan laukaisemaan siinä olevaa pikkutykkiä, merkiksi linnan väelle piispan paluusta. Mutta lombardi, jota ei oltu taipaleella tarvittu, oli päässyt ruostumaan ja panos räjähti sytytysreiästä, silpoen sytyttäjältä käden. Peukalo ja etusormi puuttuivat nyt Paavalin vasemmasta kädestä. Haava oli kyllä, kauan kiusaa tehtyään, vähitellen parantunut, mutta tuo vahinko ei ollut sillä autettu. Se uhkasi katkaista nuorelta kanungilta koko hänen papillisen uransa. Sillä kielsihän kanooninen laki kirkkoa käyttämästä palveluksessaan ja varsinkin korkeammissa hengellisissä viroissa raajarikkoutunutta miestä. Siitä johtui nuoren maisterin masentunut mieli. Paavali Scheelin kunnianhimoinen tarkoitus oli ollut pyrkiä korkealle hierarkisia portaita myöten, ja hän oli jo hyvällä alulla: pitikö sen kauniin uran nyt siihen katketa?
Tämä henkilökohtainen vastoinkäyminen se oli muiden yleisten ikävyyksien ja koko maassa vallitsevan huolen ohessa noin matalaksi masentanut nuoren maisterin muuten toivorikkaan mielen. Ilottoman syyspäivän harmaja tunnelma tuli nyt vielä alakuloisuutta lisäämään. Tuokion kuluttua lisäsi Paavali varsin katkerasti piispa-ystävälleen:
— Kelvannen tästä ehkä vielä urkujen polkijaksi tuomiokirkkoon, sillä myöhää lienee minun nyt siirtyä pois koko kirkolliselta uralta. Isäni kuuluu kyllä aikoinaan tuumineen lähettää minut johonkin ritarihoviin sotilaaksi oppimaan, ja taisipa hän erehtyä, kun ei aikomustaan täyttänyt. Sillä nyt enää minusta tuskin on miekkamieheksikään, vaikka sellaisiakin nähtävästi pian Turussa tarvitaan. Sotilaskin tarvitsee toki kätensä!
Piispan sileiksiajetuille kasvoille levisi nyt yltyleensä tuo hyvänsävyinen hymy, ja hän virkkoi lohduttavasti nuorelle ystävälleen:
— Elä sure, Paavali, kyllä Hemming-herra Roomassa tämän asian järjestää. Olenhan pyytänyt pyhältä isältä sinulle poikkeuslupaa, ja tohtori Gaddillahan on siihen varoja käytettävänään.
— On kyllä, mutta…
— Kun on varoja, niin niillä on näihin aikoihin helppo korvata kaksi sormea, vaikkapa koko kädenkin, sitä todistavat kaikki tiedot nykyisestä Roomasta. Asu sinä vain rauhallisena edelleen pappilassasi ja hoida virkasi minun vastuullani!