Taas oli hiljaista kirjastohuoneessa, jossa kirjurin sulka edelleen tasaisesti rapisi. Vanhan piispan ajatukset siirtyivät jälleen niihin huolettaviin, vakaviin kysymyksiin, joiden ympärillä ne nykyisin alituiseen, yöt päivät, askaroivat. Kotvasen kuluttua muisti hän taas yhden seikan ja kävi siitä sihteerilleen tarinoimaan:
— Miten olikaan, löysitkö sitten joenpuoleisissa kellareissa kyllin varman piilopaikan tuomiokirkon kalleuksille… nimittäin jos tarve tulisi mitä kätkeä.
Nyt vilkastui alakuloisena istunut maisterikin ja ponnahti suoraksi istumaan.
— Löysin, isä. Kommunin jokirakennuksen alla on mainio kätkökellari, vieläpä sellainen, jota ei talon nykyisistä asukkaista kukaan tunnekaan. Se lienee vanha lymypaikka entisiltä sota-ajoilta.
— Hyvä, — oletko sinne jo jotakin vienyt?
— En muuta kuin ne kaksitoista hopea-apostolia, joiden kätkemisestä jo sovittiin. Mutta ehkäpä jo tänä iltana siirrän sinne pyhäinjäännöksetkin ja alttarikoristeet?
Piispa teki torjuvan liikkeen kädellään.
— Ei hätäillä, Paavali. Väestöä älkäämme ennenaikojaan säikyttäkö. Nyt on meillä pian Tuomaanmessu käsissä, sitten joulu, — toivioretkeläiset tahtovat nähdä kirkon oikeassa asussaan ja rukoilla pyhäinjäännösten ääressä. — Hetkisen vaiti oltuaan piispa vielä huoaten lisäsi: — Täytyyhän meidän toki toivoa, että joku sanoma saapuu Turkuun, ennenkuin viholliset hyökkäävät… jos nyt vihollinen tänne asti ollenkaan pääsee…
Maisteri, joka jo oli laskenut syrjään kynänsä, kuivasi verkalleen hiekalla kirjoitustaan. Sitten pisti hän tapansa mukaan loukkautuneen kätensä kauhtanansa liitoksen peittoon, katsoi kotvasen piispaa silmiin ja virkkoi melkein hämmästyneenä:
— Vieläkö uskallat toivoa, isä?