— En lakkaa rukoilemasta Viipurimme puolesta, enkä siis toivomastakaan.
— Lujapa on uskosi. Ja kumminkin tiedät totuuden: Viipuri ei voi ajanmittaan kestää, vaan sen täytyy antautua…
— Siellä on urheata väkeä, monta viikkoahan se on puolensa pitänyt, vastasi piispa, joskin hiukan epävarmalla äänellä.
— Siitäpä sen juuri näemme, vihollinen on itsepäinen. Sen voima on moninkertainen, se tahtoo Viipurin haltuunsa ja Turun myös… piiritys vie pakostakin antautumiseen. Kohta pariin kuukauteen emme ole saaneet sieltä mitään tietoja; kun tiedot kerran tulevat, tulevat ne varmaankin vihollisten mukana. Maa on silloin auki. Mikäpä pysäyttäisi enää arojen hurjia laumoja?
— Niin, mikä? Me emme sitä tiedä, mutta meidän täytyy sittenkin toivoa. — Piispa siirsi syrjään järjestämänsä kirjakasat ja vaipui nojatuoliinsa. Hän oli nyt masentuneen näköinen hänkin. Toivoton ilme pyrki samentamaan hänenkin katseensa, sillä täytyihän hänen myöntää nuoren ystävänsä todistelut sitoviksi. Mutta ikäänkuin viitaten johonkin mahdollisuuteen, johon hän ei kuitenkaan itsekään paljo uskonut, jatkoi hän vielä: — Onhan Kymijoellakin vähän varustusväkeä, joka ehkä voi tuota vyöryä edes viivyttää.
Mutta Paavali vastasi purevasti:
— On, muutamia kymmeniä huoveja siellä on ja joku satakunta talonpoikaa, jos ovat siellä enää nekään!
— Niin, heikko on kyllä sekin toivo…
Piispa oli tosin koettanut taivuttaa Turunlinnan päällikköä Didrik Hannunpoikaa kokoamaan ja järjestämään voimakkaamman varustusväen vihollisen tielle ja lähtemään itse sen johtajaksi Kymijoelle. Mutta Didrik oli ollut toimeton, niinkuin ainakin ja niinkuin viime aikoina kaikki muutkin Turussa.
Siellä oli näet viimeisinä viikkoina ruvennut vallitsemaan eräänlainen tylsynyt, toivoton mieliala, joka oli lamauttanut kaiken yritteliäisyydenkin. Odotettiin vain viestiä Viipurista, viestiä sen kaatumisesta ja vihollislaumain lähenemisestä, — toimetonna odotettiin. Syksyllä, kun oli puuhattu Viipuriin väkeä ja muonaa, oli mielissä vielä ollut kimmoavaisuutta ja miehissä pontta. Piispan uhrautuva esimerkki oli muihinkin elähdyttävästi vaikuttanut. Mutta senjälkeen kun Turkuun olivat saapuneet tiedot piiritysjoukon suuruudesta ja taistelevain voimain epäsuhtaudesta, oli toivoton, välinpitämätön mieliala ylemmistä piireistä vähitellen levinnyt alempiin, — usko voittoon oli katkennut.