Tuon toivottomuuden ja kasvavan pelon ohessa oli porvarien ja käsityöläisten kesken itänyt suuttumustakin niitä johtavia piirejä kohtaan, jotka niin huonosti olivat maan puolustuksesta pitäneet huolta. Heidän Viipurissa taistelevat poikansa tai veljensä olivat jätetyt sinne avutta vihollisten teloitettaviksi, ja nyt ei Turunkaan puolustamiseksi tehty mitään… Tämän väestössä vallitsevan mielialan Paavali Scheel tunsi. Hän tiesi, että Didrik Hannunpojalle, kun tämä joskus ihmeeksi linnastaan liikkui kaupungilla, jo oli väkijoukosta singautettu pilkkasanoja, ja hän pelkäsi, että tuo kiukku helposti voisi kohdistua piispaakin vastaan, jonka huolena puolustustoimet enimmäkseen olivat olleet. Sillä niin etäälle kuin Ruotsin hallitusmiehiin ei monikaan osannut suuttumustaan suunnata.
— Olisinpa melkein suonut, että vihollinen olisi tänne ehtinyt sulan veden aikana, virkkoi maisteri, nousten jäykistynein jäsenin pöydän äärestä, jossa hän kauan oli istunut.
— Miksi niin? kysyi piispa ihmeissään.
— Silloin olisi ainakin osa väestöstä voinut aluksillaan pelastua saaristoon. Ja sinäkin, isä, olisit voinut nousta laivaan…
Mutta piispa keskeytti melkein ankarasti nuoren ystävänsä:
— Älä ajattele minua. Mikä olisi yhden ihmisen kohtalo sen tuhon rinnalla, minkä vihollisten saapuminen koko kaupungillemme tuottaisi. Meidän täytyy vielä ajatella sen pelastamista. Onhan kaupungissa miehistä väkeä; varustakaamme se aseilla!
— Se on myöhää nyt, vastasi Paavali synkästi. — Kukin vetäytyy nyt kuoreensa, ajattelee vain omaa kohtaloaan. Eikä ole enää varojakaan; kenellä vielä jotakin olisi, hän ne hiljaisuudessa kätkee…
— Niin, ei ole varoja enää minullakaan. Kaikki omani olen käyttänyt puolustustoimiin, isoksi osaksi kirkonkin varat, jonka minulle Jumalanäiti anteeksi antakoon…
Piispan sihteeri oli puhellessaan pukeutunut turkisviittaansa, ja teki lähtöä piispalasta. Hänen oli tapana näin iltapuoleen kävellä pyhän Gertrudin kilttaan juomaan oluthaarikan ja kuulemaan kaupungin uutisia. Säätä katsellakseen pysähtyi hän vielä tuokioksi kirjaston pienen ikkunan eteen, silmäillen miettiväisenä siinä edustalla olevia Napaturun mataloita muurinsärmiä. Nuo vanhat, lumenpeittoiset varustukset, jotka aikoinaan olivat Turun maanpuoleiseksi suojaksi rakennetut, eivät voisi päivääkään pidättää vihollista, vaikkapa vielä olisi aseväkeäkin niitä puolustamassa, päätteli hän. Nyt ei ole tykkejä, ei väkeä; Turkua ei voida puolustaa senkään vertaa kuin Viipuria, vaan se on tuomittu heti joutumaan maan puolelta hyökkäävän vihollisen jalkoihin!
Piispakin oli pysähtynyt kirjurinsa viereen ikkunan luo. Hänen katseensa suuntautuivat joen puolelle, lumisten peltojen yli, ja hän virkahti huoahtaen: