Ja monta kertaa oli Steen Sture luvannutkin tulla… oli ollut lähdössä, kerrottiin, jopa laivassakin. Mutta aina oli se lähtö jäänyt aikomukseen; syksy oli mennyt, eikä apujoukkoja Ruotsista tullut. Viimeksi oli Tukholmasta saapunut Turkuun sama masentava viesti, mikä Viipuriinkin, että näet sotaväessä riehuu rutto, ei voida lähteä. Tämä uutinen se juuri oli niin syvälle masentanut mielet Suomessa. Syksy oli muuttunut talveksi, Viipuria pidettiin jo menetettynä, — nyt ei kukaan enää odottanut apua valtionhoitajalta, johon kaikki luottamus oli lopussa. Ja nyt tulee tämä tyhmännäköinen huovi siihen rupattamaan, että muka valtionhoitaja on Turun linnassa…
— Sanotko herra Steen Sture? uteli vasta hetken kuluttua piispa, joka arveli airueen jotenkin asiansa sekoittaneen. — Sanotko että hän on täällä Turussa?
— Niin käskettiin sanoa…
— Onko siis laivoja saapunut linnan alle? — Ei laivoja; reellä he ajoivat linnaan.
— He… ketkä? Onko linnaan saapunut Ruotsista sotaväkeä?
— Sotaväkeäkö, — ei. Heitä on vain kymmenkunta herraa, viidellä reellä ajoivat.
— Mistä?
— Rantatietä kuuluvat ajaneen etelästä päin… Outoja olivat nuo uutiset piispalle ja hänen kirjurilleen. He katselivat airutta, katselivat toisiaan… he eivät ymmärtäneet, mitä varten valtionhoitaja nyt on saapunut ilman mitään sotaväkeä mukanaan, eivät tienneet, odottaako tästä uutisesta hyvää vaiko huonoa käännettä. Mutta Paavali-maisteri haki arkihuoneesta piispan väljät turkit ja virkkoi:
— Tietysti lähdet, isä, linnaan. Maan kohtalohan on kysymyksessä.
— Tietysti, käske valjastaa hevonen. Ja sinä tulet mukaan. Tuki on aina hyvä vanhalle miehelle.