Piispan leveässä saanireessä ajoivat hengenmiehet hetken kuluttua Kirkkokadun kapeita kujanteitä pitkin torille ja siitä sillan yli Anningaisten puolelle, — Aurajoki oli kyllä jo jäässä, mutta sitä ei vielä hevosella ajettu. Torilla ja sillan korvassa seisoskeli porvareita vilkkaasti keskustellen. He olivat nähtävästi huomanneet outojen herrojen ajavan etelästäpäin sillan yli linnaan, olivat ehkä tunteneet valtionhoitajan ja koettivat kai harkita, mitähän tämä odottamaton vierailu merkinnee. Uteliaina he nyt kurkistelivat, ajoiko siinä todella itse piispakin linnaan, ja he supattivat vilkkaasti keskenään, sillä tämä oli melkein yhtä outo tapaus.
Harvoinpa olikin piispa kulkenut sitä tietä, joka vei Puolalanmäen ja jokiaittojen välisten peltojen pientareiden lomitse sekä Tallimäen alaista joenäyrästä myöten linnan veräjälle. Melkein oudoksuen katseli senvuoksi Maunu Särkilahti nyt noita maisemia, joiden ohi hän aisakellon kilistessä ajeli siinä pakastuvassa, raittiissa talvi-ilmassa, joka suloisesti virkisti hänen väsyneitä veriään. Vallan uljaalta täältä katsoen näytti tuo joen vastapäisellä, korkealla rannalla oleva Pyhän Olavin valkoinen luostari, ja sakeassa oli sen alapuolella, vesirajassa, porvarien harmaita tavara-aittoja, joiden edustalle heidän laivojaan oli jäätynyt. Ja kun ajajat, sivuutettuaan linnan pienen hautuumaan sekä siinä olevan rukoushuoneen, saapuivat Turunlinnaan suurelle, mantereenpuoleiselle etupihalle, jossa olivat pitkät talousrakennukset, leipomo- ja panimohuoneet, pajat ja saunat, niin olipa se piispalle melkein kuin uutta maailmaa. Niiden korkeiden vallien välissä, jotka olivat kahden puolen linnansalmea, oli lumi vähissä ja piispan reki rasasi siinä vingahdellen puista laskusiltaa myöten tuon kaksitornisen linnan pihalle, jonka pohjoisen siipirakennuksen eteen se pysähtyi. Siinä olivat näet Kaarlo Knuutinpojan rakennuttamat juhlahuoneet sekä linnanpäällikön asunto.
Siellä vastaanotti Didriki Hannunpoika kuninkaansalissa harvinaisen vieraansa. Piispa tervehti niitä hienoja herroja, Steen Sturen seurueeseen kuuluvia ylimyksiä, jotka jo salissa olivat häntä odottamassa. Linnanherra mainitsi esitellessään komeita nimiä: Steen Turenpoika Bjelke, Erik Trolle, Svante Sture, enimmäkseen nuoria miehiä. Itse valtionhoitaja ei ollut vielä saapuvilla, hän kuului kovin vilustuneen matkalla ja oli nyt ruoan jälkeen käynyt lepäämään.
Tervehdittyään noita samettipukuisia herroja, joiden kaatiot olivat kapeat kuin reisille valetut ja joiden pitkien, leveiden hihojen suissa pienet kulkuset kilisivät, mutta joilla tämän komeuden vastakohtana samalla oli koipisaappaat jaloissaan pitkäkärkisten kenkiensä tilalla ja villahuivit kaulaansa käärittyinä, virkkoi Maunu-piispa puheen aluksi:
— Herrat ovat näen mä tulleet Suomeen joulua viettämään. Terve tuloa!
Hän ei tarkoittanut ääntään pisteliääksi, mutta ivaa lienevät Ruotsin herrat siinä sentään löytäneet, koska he hiukan irvistellen hymähtivät. Ja nuori, uljasryhtinen Svante Sture, joka oli valtionhoitajan orpana, mutta näkyi olevan tälle hiukan karsas, vastasi kuin leikkipuhetta jatkaen:
— Teidän korkea-arvoisuutenne ei nähtävästi arvele meillä olevan kovin vakavia, sotaisia aikomuksia. Kenties ei retkikuntamme olekaan sen näköinen.
— Niin, en näe matkassanne sitä, jota sotaan etupäässä tarvittaisiin ja jota kesästä asti olemme Ruotsista odottaneet, — sotaväkeä.
— Ei, sitä on meillä täällä kyllä vähänlaisesti mukanamme, vastasi Svante-herra. — Kiitämmepä suojeluspyhiämme, että itse olemme tänne hengissä ehtineet.
— Olette siis taistelleet myrskyn kourissa?