— Kovat kamppailut olemme kestäneet.
Ja vakaviksi käyneinä kertoivat nyt herrat, useat heistä vieläkin käheinä vilustuksesta, tulevansa suoraan merihädästä, johon heidän väkeään paljon oli hukkunut. Kuin pelastavan onnen viskaamina olivat he vihdoin päässeet maihin kauas Uudenmaan rannikolle, Porkkalan niemeen, josta he nyt kiireen kautta olivat vain muutamain palvelijainsa seuraamina ajaneet Turkuun.
— Kiitämme Jumalanäitiä siitä armosta, virkkoi piispa, hänkin nyt varsin vakavana. — Mutta miksi tulitte tänne? Miksi ette ajaneet suoraan Viipuriin, vaikkapa vähälläkin väellä?
— Viipuriin, vastasivat herrat kysyvinä. — Onko se enää meikäläisten käsissä?
— Niin, siitäpä on kysymys. Sitä me täällä joka hetki pelolla ja tuskalla ajattelemme; siksi juuri olemme teitä niin hartaasti odottaneet. — Piispan ääni oli käynyt juhlalliseksi, ja se oli melkein ankara, kun hän jatkoi: — Ja siksi juuri onkin meidän sydäntä kaiveleva, vakava kysymyksemme: Miksi ette tulleet ennen, miksi ette tulleet Ruotsin koko sotaväki mukananne torjumaan sitä vaaraa, joka uhkaa tätä maata ja koko valtakuntaa?
— Niin, miksi?
Mieliala kuninkaansalissa oli yhtäkkiä käynyt kankeaksi. Ruotsin herrat katsoivat toisiaan. Vastauksen antaminen piispan syyttävään kysymykseen ei ollut heille niinkään helppoa; he eivät ehkä voineet taikka tahtoneet puhua kaikkea, mitä Ruotsissakin ajateltiin Steen Sturen vitkastelusta. Mutta he kertoivat kuitenkin suurenlaisen laivaston jo marraskuun loppupuolella kulkutaudin asetuttua, purjehtineen Tukholmasta, — he olivat siinä lähteneet hyvässä aikomuksessa joutua vielä riittävällä väellä Viipurin avuksi. Mutta monet vastukset heitä taas matkalla viivyttivät. Tukholman saaristoväylällä oli vastatuuli, joka pidätti heitä siellä viikon, toista. Vihdoin pääsivät he kuitenkin avomerelle; mutta siellä yhytti laivaston myrsky, joka sen hajoitti ja runteli. Miten eri laivojen lienee käynyt, siitä ei Ruotsin herroilla ollut tietoa, mutta he arvelivat niistä suurimman osan kuitenkin päässeen takaisin Ruotsin rannikolle. Toiset laivat olivat pyrkineet Ahvenanmaan suojaan, ja ainakin olivat muonalaivat pelastuneet sinne. Erästä laivastonosaa ajeli syysmyrsky monta päivää aavalla merellä, ja siitä pelastui pari, kolme laivaa vihdoin Uudenmaan rannalle, — päällikkölaiva oli, onnellista kyllä, niiden joukossa.
— Onnellista kyllä, toisti piispakin, kuunneltuaan kärsivällisesti tuon pitkän vastoinkäymisten luettelon. — On siis edes jotakin apuväkeä nyt Suomen puolelle saapunut?
— Vähän sitä on, vastasi Bjelke yskiskellen. — Nuoren Steen Kristerinpoika Oxenstjernan laiva, jossa oli toistasataa ratsumiestä, saapui meidän mukana Porkkalaan, mutta epävarmaa on, missä kunnossa hevoset ovat tuon vaikean merimatkan jälkeen. Jalkaväkeä tuli laivoissamme Suomeen vain muutamia satoja miehiä, ja nekin ovat nyt siellä ilman muonaa. Ja kumminkin lähti Tukholmasta purjehtimaan lähes seitsemäntuhatta miestä hyvissä varustuksissa.
— Juuri se joukko täällä olisi tarvittu! huoahti piispavanhus aivan valitellen.