Mutta nyt puuttui jo muitakin tähän keskusteluun. Sen varrella oli näet linnan kuninkaansaliin saapunut muutamia Turun aatelisherroja, joita linnanpäällikkö oli, samalla tavalla kuin piispan, kutsuttanut neuvottelemaan valtionhoitajan kanssa. He olivat ukkovanhuksia, sukujen nuoremmat jäsenet kun kaikki olivat Viipurissa, ja he näyttivät haalenneissa pukimissaan aika ränstyneiltä noiden hienojen ruotsalaisten herrain rinnalla. Siinä köpitti siten kuluneessa nahkamekossaan vanha Henrik Bitz, piispavainajan veli, — samanlainen kuiva kääkkä kuin hänen sodassa oleva kaimapoikansa, jolta hän viestiä ikävöi. Sauvansa varassa saapui toiselta sivultaan halvattu Kristian Frille, jolle Viipurista viimeksi tullut airut oli tuonut viestin, että hänen toinen poikansa oli joutunut Vatikivellä venäläisten vangiksi, — että toisen kohtaloksi oli tullut kaatua Viipurin valleille, sitä hän ei vielä tiennyt. Häntä tuki käsipuolesta valkopää valtaneuvos Juhana Fleming, Friskalan herra, jolle sama viestintuoja oli tuonut tiedon hänen veljensä Jaakkiman kuolemasta nostoväen ylimenopaikalla. Kolmanneksi liittyi siihen ryhmään Klaus Hannunpoika Leijon, Lepaan herra, joka hän puolestaan suri sukulaisensa Niilo Pentinpojan kaatumista. Sen näki, että näitä kolmea vanhusta yhtäläinen kohtalo yhdisti. Piispan serkku, Niku-pormestari, ja hänen lankomiehensä, vanha Olavi Kirves, astuivat juuri tervehtimään Ruotsin herroja, jotka heille nyt uudestaan kertoivat matkansa monet vaivat.
— Pyhä Juudas yskänne parantakoon, toivotti heille Kiukku-Niku puolittain pilkallisesti.
Mutta piispa oli totinen.
— Niin paljon vastoinkäymisiä sekä ihmisten että luonnon puolesta, kun on kysymys köyhän Suomen pelastamisesta, huoahti hän vastatulleille. — Mikä kova onni tätä maatamme vainonneekaan!
Toiset Suomen herrat, jotka juurikaan olivat saaneet tiedon päivän kuulumisista, melkein ihmettelivät piispan äänen tyyntä, alistuvaa sävyä. Heidän omassa rinnassaan riehui suuttumus paljoa kipakampana, ja äskeistä ivaansa jatkaen puhui pormestari:
— Tuleehan niitä talvella vastuksia, kun ei kesällä matkalle keretä. Aikapa on nyt lähteä Viipurille avuksi! — Ja viitaten rykiviin herroihin, jotka siinä lämpöisessä huoneessakin kääriytyivät huiveihinsa, jatkoi hän purevasti:
— Tämäkö nyt on siis se sotajoukko, joka on Ruotsista maata pelastamaan liiennyt…
— Ja Venäjän suuriruhtinasta karkoittamaan, lisäsi Paavali-maisteri, joka ei hänkään malttanut sisuaan hillitä.
Mutta se oli jo liikaa Svante-herralle, joka oli urhea soturi ja mieleltään pikainen. Hän kivahti:
— Täällä näkyvät sota-asioita ymmärtävän nilkut pormestarit ja käsipuolet papit, — vai pannaanko täällä aina raajarikot soturit papeiksi.