Mutta kun tuo harmaja sarastus ehti kuusten latvain ylitse valaisemaan vanhaa talonpaikkaa, niin se ikäänkuin oudoksuen viivähti myrskyn aikana muuttunutta maisemaa katsellessaan. Eiväthän olleetkaan siellä enää elantopaikat entiset, eihän kohonnutkaan enää tuvanharja eikä sen olkikatto kinosten keskeltä. Talo oli poissa ja poissa oli sen vierestä omettakin ja suippopää kota ometan kupeelta. Tietä ei näkynyt mäelle eikä saunanrantaan, piha oli autio ja eloton, — se oli kaikki kuin äänettömään kuolemaan kangistunutta. Talttuva tuuli kohisi vain hiljaa umpeen pyryttyneellä pihalla, viskaten vielä silloin tällöin tuprahtavia lumia kinoksesta törröttäväin, hiiltyneiden hirrenpäiden peitoksi.
Vähitellen valkeni kuitenkin äänetön, autio piha-aukea. Silloin kuului sen keskeltä, kaivon luota, yhtäkkiä kumea, venytetty tohahdus, jonka kaiku monistui viereisessä kuusikossa. Se oli raskas huokaus, joka tuskana kohosi rotevan miehen rinnasta.
Mies siinä näet seisoi kumarana pyryävällä pihalla, kädellään kaivon kanteen nojaten, mutta seisoi siinä nietoksessa niin liikahtamatta, ettei hänkään aluksi ollut kangistuneesta maisemasta eläväksi olennoksi erottautunut. Luminen turkki retkotti rinnalta auki ja takaraivolle oli kohonnut lammasnahkainen naapukka, jonka alta kiertyneet hiukset takkuisina valahtivat kasvoille. Mutta noilta miehen karkealuisilta kasvoilta kuvastui sanomaton hätä. Hänen suunsa ammotti auki ja hämmentynyt oli katse hänen silmissään, kun hän hievahtamatta tuijotti yhteen kohti, kaivon kupeelle, alas kinokseen.
Siinä hänen edessään makasi puolittain vielä lumen peittämänä pieni vainaja. Se oli noin kymmenvuotias poika. Melkein ylisillään se siinä makasi, hennot nyrkit piikkospaidan rinnukseen puristuneina, ja ruskeatukkainen pää retkotti hervotonna kinoksessa. Tukassa oli vielä paksusti valkoista lunta, mutta rinnan kohdalle oli lumi heleänpunaiseksi jäätynyt.
Tätä pientä vainajata katsomaan oli mies siihen kuin liikkumattomaksi jähmettynyt. Hän oli viskannut konttinsa, jousensa ja kantamuksen metsän riistaa sustensa viereen veräjälle, sitten oli hän kävellyt kierroksen aution pihan ympäri — jälistä se näkyi — ja niin oli hän pysähtynyt tähän kaivon luo. Kinoksesta pilkoittaneen vainajan oli hän kaivanut lumesta näkyviin, eikä hän nyt saanut katsettaan siitä irti. Vihdoin hän kumartui ja karkea koura laskeutui hiljaa hivelemään tuota pyöreätä, sileätä poskea… Se oli kylmä kuin jää. Ja toinen, vielä raskaampi huokaus lähti nousemaan kumartuneen miehen rinnasta, nousemaan niin vihlovana, että se tuntui täyttävän koko aution luonnon määräämättömällä kaiholla. Ja käheänä kuiskeena seurasivat sitä sanat:
— Poikani, poikani, tappoivat!
Hellästi tarttui hän tuohon hentoon ruumiiseen, nosti sen kinoksesta kaivon kannelle ja karisti lumen pois sen paljailta jaloilta. Pakoon näkyy lapsi lähteneen pyrkimään tuvasta, kun sen tuohon kaatoi armoton keihäs. Siinä se nyt makasi kaivon kannella, rauhaisa ilme pehmeillä kasvoillaan, ja sen viereen jäi yhä isäkin liikahtamatta seisomaan, yksin autiossa luonnossa.
* * * * *
Niin seisoi hän siinä vielä, kun kaksi hiestynyttä hiihtäjää laski rinnettä myöten alas metsästä ja pysähtyi hänen suksiensa viereen veräjälle. He saapuivat sanattomina, ikäänkuin jo tuntien tullessaan, minkä hävityksen he perillä kohtaisivat. Mutta tuokioksi näytti kumminkin tuo hävityksen näkö jäädyttävän jalan mäystimeen ja käden sauvan varteen ja hengitystäkin salpasi raunioista vielä nouseva, katkera kydön käry. Heidän hakevat katseensa harhailivat hetkisen melkein tylsinä yli lumipeittoisten kekäleiden, mutta pysähtyivät sitten keskipihalle, tarttuen siellä kumarana seisovaan mieheen. Ja vanhempi hiihtäjistä, pitkänhuiskea, harvapartainen ukko, nousi suksiltaan ja astui verkalleen kaivolle:
— Kiitos Maarian, sinä Manu toki elät, virkkoi hän harvakseen. —
Mutta miten on laita toisten? Oletko tavannut heistä ketään?