— Olen… tässä… vastasi ontolla äänellä Manuksi puhuteltu, päätään tulijaan kääntämättä. Ukko oivalsi, että miehen kaikki aistit olivat kiintyneet siihen vainajaan, joka hänen edessään lepäsi, ja hän virkahti hiljaa:
— Katalat, tappoivat lapsesi!
— Ainoani…
Kumarassa seisonut mies oikasihe nyt yhtäkkiä suoraksi ja kääntyi vanhukseen päin. Hän loi melkein säikähtävän katseen ympärilleen, tapahtuneen hävityksen jälkiin, näyttäen nyt vasta ikäänkuin heräävän tajuamaan, mitä todella oli tapahtunut. Hänen kankeiksi jähmettyneet kasvonsa elpyivät vähitellen, ja ikäänkuin nyt vasta löytäen sanoja pakahtuneen sydämensä kauhulle tarrasi hän vanhuksen käsivarteen ja huudahti melkein kuin raivostuneena:
— Isä, mitä tämä kaikki on? Kuka poltti kotimme ja tappoi lapseni… kuka ja miksi? — Ja aivan kuin hätääntyneenä hän jatkoi: — Kaikki oli rauhallista, kun toisaamuna läksin takamaille. Mitä täällä nyt on tapahtunut?
Vanhus seurasi poikansa katsetta, joka siirtyi rauniosta toiseen, ja hän vastasi:
— Sodan jälkiä näet tässä. Vainolainen on käynyt, on jo osannut
Hämeen maillekin.
Vanhus lähti astumaan tuvan raunioita kohden. Mutta raskaalta tuntui hänestä nyt kahlata kotipihan poikki. Tämän talon oli hän nelisenkymmentä vuotta sitten perustanut tänne Vahvajärven korpeen, Savon ja Hämeen asutusten välimaille; miehuutensa ja voimansa vuodet oli hän raatanut täällä, raivaten korpeen ensimmäisiä halmeaukeita ja niitä vähitellen laajentaen. Täällä oli hän kasvattanut ympärilleen monilukuisen perheen, jonka toiset jäsenet jo tosin olivat vuorostaan hakeneet itselleen omia uutisasutuksia vielä kaukaisemmilta sydänmailta, mutta jonka kantajoukko kumminkin oli täällä pysynyt hänen ympärillään. Se oli ollut onnen ja rauhan koti, — tuossa olivat nyt sen kodin rauniot, siinä sen perheen pirstaleet!
Siksi oli vanhuksen nyt niin raskasta kahlata kotipihallaan. Äkkiä hän kuitenkin kiirehti askeleitaan. Hänen toverinaan saapunut toinen, nuorempi, hiihtäjä oli näet jo rientänyt raunioille tutkimaan hävityksen jälkiä, ja hän sieltä nyt huudollaan ukkoa kiirehti. Tämä nuorukainen — melkein poikaselta hän vielä näytti varreltaan niinkuin kasvoiltaankin — oli lumen alta entisen tuvan oven kohdalta keksinyt tutun kaulahuivin liepeen. Hän kaivoi siinä kinosta syvemmältä, ja jo pääsi häneltä valittava huudahdus:
— Isä on täällä tapettuna! Pää on murskattu…