Vanhus ehti siihen avuksi, ja yhdessä nostivat he hangelle vainajan, vanhuksen pojan, nuorukaisen isän. Valtoinaan valuivat vedet poikasen poskille. Siihen siirtyi mies kaivon luotakin, oman vainajansa vierestä, ja hänen silmässään vaihtui surun tuskainen ilme vähitellen vihan verestykseksi, — hänen veljensä oli tämä vainaja. Mutta ukko, joka oli tuokioksi kuin murheen murtamana kokoon vaipunut, hän nyt yhtäkkiä hytkähti ja virkkoi pelottavan aavistuksen pistämänä:
— Entä toiset, entä talon naiset! Missä on äitisi, Viljo, ja missä
Marketta, tyttöraukka…?
— Ovatkohan surmanneet äidinkin? valitteli nuorukainen kehän vierustaa kopeloiden.
— Hakekaamme…!
Pitkän rupeaman teki siinä kolme miestä surullista työtä hiiltyneiden raunioiden välissä, hakien lumen alta omaistensa ruumiita. He kaivoivat pihan kinokset pitkin ja poikki, purkivat rauniot, etsivät aitovieret. He hakivat saunan, joka vainolaisilta oli rantaan jäänyt polttamatta, ja aitan, joka lymyili loitompana mäellä. He eivät puhutelleet toisiaan, tuskin sanaa työnsä ohessa vaihtoivat, eikä valitusta enää kuulunut heidän huuliltaan.
Mutta ei löytynyt jälkiäkään talon muista eläjistä. Ei perhe ollut enää suuri ollutkaan Vahvajärven uudistalossa, senjälkeen kun rutto siellä edellisenä talvena oli riehunut, vieden lapset talon kahdesta perhekunnasta, kahdelta veljekseltä, sekä siltä, joka nyt makasi hangella vainajana että siltäkin, joka verestävin silmin loi lunta siinä vieressä. Vanhemmalle veljeksistä oli rutto toki säästänyt vaimon ja pojan, Viljon, joka siinä nyt isäänsä suri. Mutta nuorempaa veljeä, Manua, oli surma vielä kovemmin kolhaissut. Se oli kaatanut häneltä yhteiseen hautaan kolme lasta äitineen, — ainoastaan yksi poika, isän silmäterä, oli jäänyt henkiin. Ja tämä nyt makasi kylmänä kaivon kannella.
Armoton oli ollut taudin koura, verinen nyt vainolaisen. Ja raskas aavistus sydämessään hoki vanhus hiljaa kinosta kaivaessaan:
— Marketta, kuopukseni, veivätkö sinut orjakseen…?
Metsätuvassa oli näet nousevan polven keskessä kasvanut vielä tyttö, Lauri-isännän nuorin lapsi, hänen ja hänen vaimovainajansa jo vanhetessa syntynyt. Tämä, kotinsa päivänpaiste, oli nyt hänkin kateessa. Häntä hakeakseen juuri ukko hankia kaivoi, sillä olisipa hän mieluummin suonut tytön löytävänsä vainajana, kuin jäänyt siihen tietoon, että hänet ovat raa'at ryöstäjät vieneet mukaansa. Hän haki metsänrinnan, purki heinäsuovankin, turhaan. Halli-koiransa tapasi hän halkopinon vierestä kirveen surmaamana, aidan luota kaivautui esiin lehmän verinen vuota, mutta ihmisistä ei löytynyt enää jälkiäkään. Ja masentunein mielin saapuivat hakijat, yksi toisensa jälestä, takaisin kaivolle, johon he istuivat lepäämään pienen vainajan viereen.
— Ryöstäneet ovat äitini, niin virkahti nuorin joukosta, Viljo, jolta häneltäkin työn varrella kyyneleet jo olivat kuivuneet ja jonka lapsenkasvot nyt ikäänkuin karkenivat ja kovettuivat.