— Se on karjalaisten tapoja, huoahti vanhus. — Miehet tapetaan, naiset viedään orjiksi.
— Karjalaisiako siis olivat ryöstäjät, kysyi nuorukainen. — Luulin heitä Venäjän väeksi.
— Karjalaisia tai venäläisiä, ehkä molempia, niitä samoja rajantakaisia ne ovat olleet, jotka viime vuosina ovat ryöstelleet Savonkin kyliä.
Tuokion hankeen tuijotettuaan lisäsi ukko:
— Onhan niiden hävitysretkistä kuulunut Savostapäin humua tänne meidänkin puolelle, ja viime vuosina on tätä kauttakin pakolaisia monta kertaa kulkenut, mutta ennen eivät ryöstäjät toki ole uskaltaneet ulontua metsätaipaleen taa. Nyt tulivat.
Lauri-ukon ja nuoren Viljon näin hiljakseen tarinoidessa oli Manu taas jäänyt seisomaan poikansa ruumiin eteen. Hänen kasvoihinsa pingoittui siinä terävä juova; suru ja viha näyttivät hänen mielessään kamppailevan. Vähitellen pääsi viha voitolle; sitä värisi jo hänen äänensä, kun hän hetken kuluttua virkkoi:
— Ihan mielinmäärinkö saivat täällä vainolaiset elämöidä? Missä olitte silloin tekin isä? Milloin ne tulivat?
Hän itse oli ollut pyyntiretkellä etäisemmillä erämailla, mistä nyt juuri oli palannut poltetulle talolle, eikä hän vielä tarkemmin tuntenut, mitä kaikkea sillävälin oli tapahtunut. Hiljaisella äänellä kertoi nyt hänelle vanhus:
— Eilenaamulla ne tulivat, päivän noustessa. Me olimme Viljon kanssa silloin jo ansoilla niinkuin ainakin. Pimeällä jo olimme metsään hiihtäneet ja rihmat koettuamme palailimme kotiin halmeen laitaa… silloin sen näimme. Vierasta väkeä pelmusi pihalla.
— Arvasitte vieraat, — ettekä hiihtäneet kohti? Manu kyseli näin kiihtyneenä, melkein nuhdellen. Mutta vanhus vastasi rauhallisesti: