Sitä hän ei käsittänyt. Mutta kun he olivat ehtineet piispalan portille, pysähtyi Maunu hetkeksi huokasemaan ja virkkoi, ikäänkuin olisi hän lukenut nuoren ystävänsä moittivat ajatukset:
— Niin, Paavali, ei ole aina helppo voittaa itseään. Mutta kotimaa-raukan puolesta, ken ei sitäkin uhrausta tekisi!
XVII. JOULUYÖ TUOMIOKIRKOSSA.
Jouluaattoiltana ei Steen Sture seurueineen saapunut Turun tuomiokirkkoon, vaikka sinne silloin kaikki kynnelle kykenevät, niin ylhäiset kuin alhaiset, keräytyivät viettämään kirkon suurjuhlaa ja hakemaan lievennystä mieltensä levottomuuteen ja hätään.
Ulkona oli tuuleton pakkanen; kylminä kiiluivat kaukaiset tähdet matalan, pimeän kaupungin yli. Mutta kirkon pienistä värilasi-ikkunoista hohteli ulos kaunis valo, ikäänkuin houkutellen ihmisiä pimeästä sisään. Lumi narisikin alituiseen askelten alla, jotka kapeiden kujain päästä suuntautuivat kirkkoa kohti, ja aina kun raskas, raudoitettu ovi aukeni, tulvahti sen täydeltä ulos sakea huuru, jonka lävitse kynttiläliekit näyttivät suurilta ja sädekehäisiltä.
Kirkko oli näet täynnä väkeä, ja se lämmitti hengityksellään kilpaa satojen palavain talikynttiläin kanssa noita korkeita, kosteankylmiä kiviholveja, jotka nyt juhlamessun säveleitä kaiuttivat. Pitkät punakierteiset vahakynttilät paloivat niiden kahdeksantoista pyhimyskappelin edessä, joita oli vieri vieressään kirkon molemmilla seinämillä. Perälle, pääalttarin eteen, oli rakennettu seimi, jossa näkyivät Neitsyt Maaria, pulleaposkinen Kristuslapsi sylissään, harvapartainen Jooseppi ja kolme tietäjää, sekä aasi, härkä ja ylinnä suuri, kultainen tähti. Tämän seimen edessä makasi kirkkorahvas polvillaan hautakivistä muodostetulla lattialla niiden tukevain kivipylväiden välissä, jotka jakoivat kirkon kolmeen laivaan, makasi tiheäksi ahtautuneina joukkona, ikäänkuin olisi siinä toinen toisestaan turvaa hakenut.
Urut soivat heistä tänään surunvoittoisesti, sillä mieli oli juhlarahvaalla matala. Tähän Vapahtajan syntymän suureen juhlaan valmistautuessaan olivat nuo ihmiset useammin ja syvemmin kuin tavallisissa arkitoimissaan muistaneet kaukaisilla sotasijoillaan olevia omaisiaan, joiden vaiheista he eivät tietäneet mitään, olivat muistaneet kotiseutunsa kohtaloa ja omaansakin. Entisen joulutunnelman vastakohtana painosti heitä nyt kahta raskaammin huoli siitä, mitä kärsimyksiä ja suruja taas uusi vuosi oli tuova mukanaan, ja he koettivat nyt siinä sydäntensä suuressa hädässä hakea lohdutusta pyhien armolta.
Niin kului jouluilta. Kohta oli käsissä sydänyö, jolloin sanoma Vapahtajan syntymisestä oli vastaanotettava. Piispa, joka äsken oli lopettanut messun, nousi nyt, kuoripoikain heleän laulun soidessa, rukousasennostaan verkalleen keskikuoron korkean pääalttarin edestä, josta hän seimen ylitse näkyi kirkon joka soppeen, ja siunasi käsillään hartaasti tuon nöyränä polvistuneen laumansa. Sitten lähti hän täydessä piispan-komeudessaan astumaan kirkon erotettuun peräosaan, sen kaikkein pyhimpään, jonka yläpuolella oli ristiinnaulitun suuri puuveistokuva. Mutta lähestyessään tätä pappeja varten suljettua korkeakuoroa, jossa olivat Pyhän Henrikin alttari ja entisten piispain rikkaasti koristetut haudat, rupesi Maunu Särkilahti äkkiä maltittomasti kiirehtimään askeleitaan, niin että hänen kaulaltaan riippuvat paksut vitjat ja kultaristi kilahtivat hopealla kirjaillun messuviitan reunukseen. Sillä sakastin ovella näki hän sihteerinsä, Paavali Scheelin, seisovan ja viittovan niin merkillinen ilme kasvoillaan, että Maunu heti hänen katseensa väikkeestä älysi jotakin harvinaista ja tärkeätä tapahtuneen.
— Airut on saapunut Viipurista, — niin kuulivat läsnäolevat kuoripapit Paavalin melkein huohottaen piispalle kuiskaavan.
— Airutko… tänne?