Rahvaan mieliala valtionhoitajaa kohtaan siitä yhä ärtyi. Kapeaa kirkkokatua myöten ajaessaan kuuli Steen-herra selvästi tiepuolessa seisovan rahvaan uhkaavasti murisevan, ja vimmastuneena hän sitten saapui kirkkomäelle, pysähtyen tuomiokirkon edustalle. Siihen saapui samalla hetkellä piispantalosta jalan astuen ja sihteerinsä käsivarteen nojaten myöskin Maunu Särkilahti. Häneen kohdisti nyt kiukustunut valtionhoitaja koko vihansa, virkkoen, piispaa tervehtimättä, hänelle kovalla äänellä:
— Huonosti olet karjasi paimentanut täällä, piispa. Olet ärsyttänyt sen laillista esivaltaa vastaan…
Maunu-piispa ei vielä tiennyt, mistä valtionhoitajan kiukku johtui, mutta hän tunsi kyllä väestön ärtyneen mielialan ja arvasi sen nyt valtionhoitajaa loukanneen. Siksi hän, ikäänkuin laumansa puolesta anteeksi pyytäen, virkkoi:
— Meidän tulee ymmärtää tätä kansaa, jalo herra. Se on tässä äärettömässä jännityksessään ja hädässään kiusaantunut, mutta sen hurjuus on epätoivoa…
— Niskoittelua se on ja kapinaa, ärähti Steen-herra äkäisenä. — Se seuraa teidän, johtajain esimerkkiä; hedelmä ei putoo kauas puusta. Siksi te saattekin vastata sen teoista.
Verestävin silmin ja terävin liikkein astui valtionhoitaja kirkkoon. Piispa-vanhus ei ollut hänelle ehtinyt enempää vastata; hän pysähtyi hetkeksi masentuneena siihen kirkkonsa rappusille. Sanomaton suru oli vallannut hänen mielensä. Maan hätä ja tuska ei siis vielä sellaisenaan riittänyt; vieläkö oli sen pitänyt aiheuttaa rikkoutumista kansan ja sen esivallan välillä, vihaa ja katkeruutta ja kostoa! Noinko hillittöminä liikkuivat intohimot hetkellä, jolloin kaikkien pitäisi lujasti liittyä yhteen pelastaakseen kovakohtaloiselle kansalle edes sen, mitä vielä pelastaa voi. Näinkö perinpohjin tahtoo taivas syöstä perikatoon tämän maan! Se tuskantunne kouristi hetkeksi piispavanhuksen sydämen, niin että hänen täytyi nojautua kirkonportin rautaiseen pieleen, pysyäkseen pystyssä. Mutta vain hetkisen hän niin masentuneena seisoi. Sitten ojentausi hän taas suoraksi koko piispallisesssa juhlakomeudessaan, kohotti kiemurapääsauvansa ja virkkoi rauhallisella, sointuvalla äänellä:
— Menkäämme messuun!
Niinkuin tavallisesti suurina kirkkopyhinä ei suurin osa Turkuun kokoontuneesta rahvaasta mahtunut kirkkoon, vaan seisoi se kirkkopihalla, hautuumaalla, kuunnellen sinne kuorilaulun säveleitä. Kun messu kirkossa oli päättynyt, astui piispa tapansa mukaan ulos ja rupesi kirkon seinämällä olevalta pieneltä alttarilta pitämään rahvaalle saarnaa sen omalla kielellä. Eikä tämä saarna tällä kertaa rajoittunutkaan vain pyhän Tuomaan hurskaan elämäntyön kertomiseen. Piispa puhui kansalle nyt maan huolesta ja armonavun tarpeesta, neuvoen sitä hädässäänkin laskemaan toivonsa korkeimman suojelukseen. Ja korottaen äänensä kirkkaan voimakkaaksi, niin että se valtavana kaikui yli lumenpeittoisen, muuritetun pihan, kehoitti hän tuota levottomuuden vatvomaa väestöä nöyryyteen, malttavaan kärsivällisyyteen ja kuuliaisuuteen esivaltaa kohtaan, — esivaltaa, joka on Jumalasta ja jonka välityksellä kirkon korkeat suojeluspyhät vielä suurimmankin hädän hetkellä saattavat pelastaa maan turmiosta ja kansan kalvavasta ahdistuksestaan…
Herkkämielinen rahvas taipui hartaana piispan hartaaseen neuvoon, kiihtyneet miehet nöyrtyivät ja alistuivat kuin kuuliaiset lapset. Ja kun valtionhoitaja tuokion kuluttua taas, juhlamessusta palatessaan, ajoi tuomiokirkosta linnaan päin, ei kuulunut enää sakeana, mustana seinänä tiepuolessa seisovan väestön joukosta murinaa eikä pilkkasanoja. Melkein ällistyneenä Steen-herra, joka ei piispan suomenkielistä saarnaa ollut ymmärtänyt, ihmetteli, mistä tämä äkillinen muutos johtui.
Linnanväen poistuttua talutti maisteri Paavali Scheel taas vanhan ystävänsä, Maunu-piispan, kirkkomäen yli ja tiepuolessa seisovan rahvasjoukon lomitse, piispantaloon päin. Nuoren maisterin mielessä kävivät äskeisen kohtauksen nostamat laineet vielä korkeina, eikä hän voinut olla tuontuostaankin nurkkasilmällä katsahtamatta vieressään ääneti astuvaan vanhukseen. Hän ei nyt ymmärtänyt esimiestään. Onko hänen ihailemansa Maunu-piispa todellakin arka, mateleva raukka, joka noin miehuuttomasti nielee ilkeimmän, aiheettomimman loukkauksen ja, itse kansan edessä häväistynä, käy vaatimaan kansan kunnioitusta ja nöyryyttä loukkaajalle…?