Monenlaiset liikkuvat huhut lisäsivät näinä päivinä yhä mielten jännitystä ja pelkoa. Väliin kerrottiin, että vihollisjoukko on samoamassa Viipurista länteen päin ja että se jo ensi yönä voi ehtiä Turkuun. Väliin taas saapui hätäinen sanoma, että muka Hämeessä jo talot palavat. Nuo huhut huomattiin sitten kyllä perättömiksi, mutta joka kerralta nekin aina ärsyttivät jo kauan kiusautuneita mieliä.
— Eikö yritetä mitään? kysyttiin kujilla ja torilla.
— Miksei varusteta edes noita vanhoja valleja? valitettiin…
— Miksei? Siksi, ettei ole olemassa tointa eikä miehuutta, vastasivat toiset katkeruudella ja ivalla.
Arvostelua ei kartettu silloinkaan, kun Steen-herran omat, värikkäissä vaakunapuvuissaan komeilevat asemiehet olivat sitä kuuntelemassa. Kapakoissa aiheutui siitä tappeluitakin Ruotsista tulleiden soturien ja turkulaisten porvarien välillä; ärtyneet mielet eivät paljoa tarvinneetkaan, kun miekat olivat liukkaat huotristaan singahtamaan.
Ja niin tapahtui Tuomaanmarkkinoilla, että kun valtionhoitaja Steen Sture korkeassa koristereessä ajoi turun linnasta huovijoukon seuraamana tuomiokirkkoon juhlamessuun, niin lennähti torille pakkautuneesta väkijoukosta, joka hidasti herrain ajoa, häntä kohti aivan äänekkäitä pilkkasanoja, vieläpä valtionhoitajan omalla kielellä, ruotsiksi.
— Sudennahoissa ajelee siinä se, jonka pitäisi olla sudenajossa!
— Hän on arka omista nahoistaan; siksi hän Viipuria karttaa.
— Arka nahastaan ja arka vallastaan…
Steen Sture kuuli rekeensä noita pistopuheita, eikä hän, kiivas mies, ruvennut niitä sietämään. Hän kohottausi reestään vihan ilme kasvoillaan ja komensi ankaralla äänellä huovinsa vangitsemaan huutajat. Syyllisiä ei löydetty, kukaan ei tunnustautunut solvaajaksi, mutta tuon myllertävän torirahvaan keskelle tunkeutuneita heitukoita nykittiin ja ivailtiin yhä edelleen. Silloin huovijoukko suuttuneena ajoi hevosillaan koko markkinarahvaan alas jäälle.