Hän katkasi lauseensa. Suomen herrat aivan ällistyivät tuota valtionhoitajan äkillistä ja heidän mielestään vallan perusteetonta uhkausta. Mutta Steen-herran ruotsalaiset seuralaiset hymähtivät salavihkaa, — heille ei ollut outoa, että hän suuttuessaan noinikään uhkasi jättää valtakunnan ohjakset. Niitä hän ei kumminkaan mielisuosiolla jätä, sen he tiesivät.
Hetkisen vallitsi kuitenkin tuskallinen äänettömyys kuninkaansalissa. Mutta Maunu-piispa, jonka valtionhoitaja äsken oli yrittänyt syrjäyttää, osui aivan oikeaan säveleeseen, kun hän taas rupesi puhumaan, niinkuin ei mitään välikohtausta olisi ollutkaan:
— Siitähän oli siis neuvoteltava, mitä näissä epäsuotuisissa oloissa nyt voitaisiin Suomen puolustamiseksi tehdä. Te mainitsitte, herra Steen, että ratsuväkenne on tulossa Uudeltamaalta tänne Turkuun…
— Niin, Steen Kristerinpojan lipullinen. Mutta mainitsin myös, että sillä ei ole muonaa.
Valtionhoitajakin näkyi taas mielellään kääntävän puheen näihin edessäoleviin kysymyksiin ja kuunteli nyt tarkkaavasti, kun piispa jatkoi:
— Käykäämme kohta sille muonaa hankkimaan. Paljon ovat Turun porvarit jo uhranneet Viipurin varustamiseen, mutta toivonpa, että heidän avullaan vielä saadaan varoja kokoon nuoren Oxenstjernan muonitukseen. Minä panttaan ruunulle Pyhän Henrikin penningit, vaikkei minulla siihen valtaa ole… Mutta maa on hädässä!
— Tarjouksenne on kaunis, myönsi nyt valtionhoitajakin sulempana. Ja siitä lähti keskustelu taas solumaan rauhallisemmille ja samalla tuloksellisemmille urille. Hetken neuvoteltua päätettiin lähettää Steen Kristerinpojan ratsuväki, Turusta kootuilla ruokavaroilla varustettuna, heti rannikkotietä matkalle Viipuriin päin, ainakin Kymin suulle asti. Mutta jalkaväki oli sijoitettava Turun tienoille, koska sitä arveltiin siellä pian tarvittavan. Nämä aputoimet eivät tietysti tyydyttäneet suomalaisia, jotka olisivat halunneet lähettää kaiken sotaväen heti Viipurin avuksi, mutta siinä kohden piti Steen Sture päänsä.
Kankeina, joskin ilman ilmiriitaa, siitä neuvottelusta sitten illan suussa erottiin.
* * * * *
Mutta kun Turussa tieto levisi näistä valtionhoitajan hataroista toimenpiteistä Suomen puolustamiseksi, niin se tieto kylmensi porvariston ennestäänkin jäähtyneitä tunteita hallitusvallan edustajaa kohtaan. Turunkin porvaristossa oli kyllä näihin asti vallinnut epäilystä, että ylimysherrat vain tahtoivat kukistaa valtionhoitajan, joka oli alempain kansanluokkain ystävä, ja että he sen vuoksi hänen toimiaan ja toimettomuuttaan arvostelivat liian ankarasti. Mutta saadessaan nyt itse tupiinsa majoitettavakseen sitä sotaväkeä, jonka olisi pitänyt lähteä vihollista vastaan, ja kuullessaan, ettei lopuksikaan oltu tehty mitään Viipurin auttamiseksi, jossa heidän omaisensa taistelivat, silloin heidänkin mielissään kytenyt katkeruus leimahti kiukkuun ja vihaan. He purkivat sitä äänekkäästi esille kiltoissaan ja kivipuodeissaan, joissa näinä päivinä paljo pilkkaa laskettiin kaupunkiin äsken saapuneesta valtionhoitajasta.