— Kiitämme sinua Jumala, edessäsi nöyrrymme, hätääntyneiden Vapahtaja. Sillä sitä armoasi, minkä olet meille tänä yönä antanut syntymäsi muistoksi, emme ole ansainneet. Sinä olet voimallasi vihollisemme lyönyt ja karkoittanut pois, sinä olet sydämemme raskaan ahdistuksen ottanut pois. Sinulle kiitoksemme soi: Te Deum laudamus…!
— Te Deum laudamus, kajahti silloin vastaan kuoripappien ja teinilaulajain yhteinen kuoro, täyttäen riemuavalla sävelellään koko kirkon. Ja koko kirkontäyteinen yleisö, joka tavallisesti vain kuunteli pappien latinaista virttä, sekin yhtyi siihen nyt, tuntien sanomatonta sydämen helpoitusta, — oli kuin olisi se nyt täydellisesti tajunnut nuo ennen vieraat, kylminä kaikuneet sanat. Nyt ne sanat sisälsivät määrättömän lämmön ja rajattoman riemun.
Kauan kaikui ulos hiljaiseen, talviseen yöhön noista tuhansista keventyneistä rinnoista lähtevä hartain kiitos.
Ja vasta kun kynttilät olivat palaneet mataloiksi ja tuohusastioista savustus sammunut, läksi juhlarahvas kirkosta. Nuo ihmiset, jotka olivat joulumessuun menneet verkkaisin, laahustavin askelin, ne tulvahtivat nyt sieltä ketterinä ulos eteiseen, jonka ovella tuomiokirkon papit siunasivat poistuvan rahvaan. Välitöntä iloa säteillen puristivat tutut ja tuntemattomat toistensa käsiä, ennenkuin kiirehtivät pimeään yöhön ja portilta haarautuivat kapeita kujia myöten eri tahoille. Eivät he tunteneet nyt pakkasta, joka jäätävänä puski heitä vastaan. Harvatpa muistivat siinä innossaan edes lyhtynsäkään sytyttää, vaikka kyllä vanha taika tiesi, että jouluyönä liitelevät vainajain henget elävien mailla. Tänä yönä riensivät kirkkomiehet henkiä ajattelematta pimeän halki koteihinsa, kertomaan siellä odottaville vanhuksille ja lapsille uutista siitä ihmeestä, mikä nyt oli tapahtunut. Sillä taivaan ihmeeksi jo heti luettiin tämä Viipurin pelastus, — filistealaisten tuhantinen joukko oli paennut Davidin heikkoa linkoa!
Monissa noista mataloista puutaloista ei oltu täksi jouluksi levitetty lattioille jouluolkia eikä sytytetty haarakynttilöitä; — surun ja hädän mieliala ei ollut laskenut juhlaa juhlalta tuntumaan. Nyt vielä yösydännä kannettiin olkikuvot sisään, kotona valetut talikynttilät sytytettiin, ja juhla-aterialle käydessä oli kaikilla oikea juhlamieli. Niin valvottiin aamumessuun asti ja joulutynnyriä juotaessa tarinoitiin saapuneesta viestistä. Joku huhun sirpale oli kirkon eteisessä jo ehtinyt kulkea Pyhän Andreaan rististä ja kauheasta pamauksesta, johon vainolaiset olivat suistuneet. Ja niistä sirpaleista nyt mielikuvitus, ilon ja onnen tunteen kannustamana, rupesi jouluolilla takkavalkean edessä valvottaessa luomaan taruteoksia, jotka kasvoivat yhä korkeammiksi ja laajenivat yhä mahtavammiksi…
* * * * *
Piispan talossakin valvottiin jouluyö aikaiseen aamumessuun asti. Sinne oli Maunu-piispa kirkon sakastista vienyt mukanaan vapauttavan viestin tuojan, hikeensä hiihtäneen airueen, ja sinne olivat myöskin piispan lähimmät ystävät häntä seuranneet. Pentti Heinonpoikaa pidettiin nyt siellä ylimpänä vieraana; häntä kestittiin kuumennetulla mausteviinillä ja piispalan parhailla jouluoluvilla.
Mutta niitä nauttiessaan tuli hänen yhä uudelleen kertoa tarkkaavalle kuulijakunnalle jokaista yksityisseikkaa myöten, mitä Viipurissa oli syyskauden kuluessa, pitkän piirityksen alusta asti, tapahtunut aina siihen saakka, kun hän itse taipaleella viivästyttyään vihdoin oli sukset saanut ja niillä, pitkään lepäilemättä, ehättänyt Kymi-joelle ja siitä edelleen kuljetumpia teitä myöten Turkuun. Varsinkin täytyi hänen laajasti kertoa venäläisten viimeisestä ryntäyksestä Viipuriin, kertoa, miten viholliset jo olivat vallanneet muurit ja useimmat muurinsarvet, miten keskustorni kesken kaikkea oli räjähtänyt ja miten vainolaiset vihdoin, säikähtäen kirkastettua Pyhän Andreaan ristiä, lähtivät silmittömään pakoon. Piispalan vieraat eivät mielestään sittenkään kyllältään kuulleet noista ihmeellisistä tapauksista. Mutta nuori airut ei väsynyt niitä yhä uudelleen kuvailemaan. Tämä yö, jolloin hän näin piispavanhuksen vieraana sai hänen vieressään istuen ensimäisenä keventää ahdistuksen ja tuskan kauan kärsineistä mielistä, se oli Pentistä elämänsä onnellisin hetki.
Mutta kertoipa airut piispalan vieraille myöskin piirityksen synkistä kuvista: viipurilaisten mieshukasta, puolustusjoukon kaatuneista johtajista ja porvarien sekä pakolaisten äärettömistä kärsimyksistä nälän ja ruton kynsissä, kertoi koko maakunnan hävittämisestä ja sen metsiinpaenneiden asukkaiden toivottomasta tilasta. Monta karvasta surun pisaraa sekaantui siten kuuntelevain ilonmaljoihin. Mutta pelastuksen aiheuttama riemuntunnelma pysyi kuitenkin ylinnä, ja piispakin virkkoi, saattaessaan nyt vieraansa ruokapöytään, joka oli runsasvaraiseksi katettu, lohduttaen:
— Kärsimyksittä ei koskaan voittoja saavuteta. Kiittäkäämme siis niistäkin pyhää Neitsyttä, joka on tuskamme ottanut pois!