Öinen riemuateria oli juuri alkanut, kun yhtäkkiä ulkoa kuului kirkkaiden kulkusten kilinää: useita rekiä pysähtyi piispanlinnan edustalle, ja sen eteisestä kajahti pian kannusniekkain askeleita ja iloisia ääniä. Kysellen katselivat pöytävieraat toisiaan. Mutta samassa lennähti jo ovi auki, ja piispan kirkkaasti valaistuun juhlahuoneeseen astui pitkin, maltittomin askelin valtionhoitaja Steen Sture seurueineen. Hetki, aamupuoli yötä, oli outo vastavierailuun, mutta piispa arvasi heti tulijain asian ja nousi, hymyhuulillaan, nojatuolistaan pöydän päästä heitä tervehtimään. Valtionhoitaja, joka oli täyteen ritariasuunsa puettuna, ja jonka kasvot nyt säteilivät terveyttä ja uljuutta, hän teki syvän, kunnioittavan kumarruksen piispavanhuksen edessä, jota hän vielä muutama päivä sitten oli väkijoukon läsnäollessa loukannut, levitti kätensä ja lausui:
— Isä, salli minun syleillä sinua!
Poissa oli samassa tuokiossa kaikki katkeruus ja kauna Maunu-piispan sulaneesta sydämestä; hänkin levitti, uuden mielialansa vallassa, käsivartensa tulijaa vastaan ja he syleilivät toisiaan sydämellisesti kuin vanhat ystävät ainakin. Ja piispavanhus puhui:
— Näin olkoon ilomme yhteinen; onhan se meidän kaikkien, kansan ja maan, oma.
Ja ojentaessaan tervetuliaisiksi valtionhoitajalle suuren, hopeavanteisen juomasarven, jota vain suurissa juhlissa käytettiin, jatkoi piispa:
— Viipurin ja sen pelastajain malja!
— Pohjaan sen juon!
Eikä laskenut valtionhoitaja sarkkaa huuliltaan, ennenkuin oli sen kumolleen kallistanut.
Steen Sture oli saapunut tuomaan piispalle sanomaa Viipurin pelastuksesta. Sitä varten oli hän lähtenyt yösydännä ajamaan Turun linnasta, jonne tuo viesti oli vastikään tuotu. Steen Kristerinpoika Oxenstjerna oli viikko sitten lähtenyt ratsuväkineen Turusta rientämään rantatietä itään päin ja oli Kymin suulla tavannut Pentin, joka juuri oli Viipurista Knut Possen airueena hiihtänyt. Häneltä oli Oxenstjerna kuullut tuon suuren uutisen. Silloin oli nuori ritari päättänyt parin ratsumiehen seuraamana palata Turkuun, jonne hän toivoi ehtivänsä ennen väsynyttä suksimiestä ja jossa hän tahtoi asiain uuden käänteen johdosta saada Sturelta uusia toimintaohjeita. Mutta tiet olivat edelleen huonot hevosen kulkea ja hiihtäjä ehtikin perille ennen ratsumiestä, — kun Steen Kristerinpoika karautti Karjakatua myöten kaupunkiin ja sillan yli linnaan päin, silloin palasi jo riemunhuumaama kirkkorahvas tuomiokirkosta levittämään kaupunkiin tuota iloista sanomaa.
Vaikkei Steen Sture nyt saanutkaan ensimäisenä kertoa piispalle Viipurin pelastuksesta, niin vilpitöntä riemua säteili silti koko hänen olemuksensa, kun he nyt yhdessä tutkivat Knut Possen lyhyttä, ytimekästä kirjettä, jonka Pentti oli piispalle tuonut. Maunun valtasi melkein iloinen hämmästys nähdessään, kuinka lähellä valtionhoitajankin sydäntä Viipurin kohtalo sentään oli ollut. Kutsuen linnasta tulleet vieraat pöytäänsä virkkoi piispa sen vuoksi sydämellisesti: