— Veljesateria syökäämme tänä yönä hyvän veljessovun merkiksi.
— Ja toiminnan merkiksi myös, huudahti valtionhoitaja. — Sillä arvaanpa, että meillä on täällä vieläkin yhtä ja toista tehtävänä, ennenkuin rauha lopullisesti palaa näille rajamaille.
— Se on totta se, vastasi Bitz-vanhus vakuuttavasti. — Vielä emme tiedä, miten on Savon uuden linnan tässä taistelussa käynyt. Ja moskovalainen on pitkävihainen ja kavala; ei hän tätä taistelua sikseen heitä.
— Siksipä sijoitammekin tähän maahan nyt riittävästi sotaväkeä ja varustamme sen linnat uuteen kuntoon…
Valtionhoitaja näytti uhkuvan uutta toiminnan intoa, ikäänkuin osoittaakseen, kuinka hänkin nyt tässä isänmaan yhteisessä pelastusasiassa tahtoi olla tehokkaasti mukana. Suomen herrat iskivät silmää toisilleen, kun Steen Sture tänä myöhäisenä yöhetkenä vielä antoi käskyjä airueiden lähettämisestä, jotka kutsuisivat Ruotsinpuolelle vetäytyneen väen taas takaisin Suomeen ja järjestäisivät Ahvenaan jääneiden muonavarastojen kuljettamisen jääkelillä Turkuun. Heistä olisi tämä toimeliaisuus saanut viritä jo ennen. Piispa-vanhus vain ei menneitä muistellut.
— Kiitos, Steen, vanha ystäväni, taas sinut tunnen, virkkoi hän rohkaisevasti. — Me suomalaiset rakastamme tätä maata, jossa olemme syntyneet ja jonka puolesta poikamme ovat verensä vuodattaneet, ja siksi iloitsemme kaikesta avusta, jonka se osakseen saa…
— Vaikkapa myöhäänkin…
Se oli piispan nuori, kuumaverinen sihteeri, joka nuoren mielensä uljuudella näin täydensi esimiehensä ajatuksen. Kaikki katsahtivat Paavaliin, joka nyt, posket hehkuvina, vieläkin riensi lisäämään omasta puolestaan:
— Ja tulkoon apua taikka ei, me, jotka rakastamme tätä maata, me ainakin taistelemme sen puolesta.
Suomen herrat olivat joutuneet istumaan pöydän toiselle puolen, ruotsalaiset toiselle. Edellisiin vaikuttivat nuoren maisterin sanat sytyttävästi ja he kohottivat korkealle tinaiset maljansa. Mutta ruotsalaiset istuivat kankeina, katsellen valtionhoitajaa, johon pistos etupäässä oli suunnattu. Steen-herra ei kuitenkaan ollut heitettyä peistä huomaavinansakaan, ja rauhanrakentajana jatkoi taas piispavanhus äskeisellä äänensävyllään: