— Se on totta, tämäkin maankolkka ansaitsee huolenpitomme. Juokaamme nyt malja sen onneksi!
Sen maljan kaikki joivat. Mutta vielä tuokion vallitsi piispan ruokahuoneessa kankea äänettömyys, jota piispan ja valtionhoitajan jatkuva keskustelu turhaan koetti hälventää. Oli, kuin tuossa huoneessa kaikesta hetken ilosta huolimatta olisi tuntunut kahden eri piirin, kahden eri tunnemaailman olemassaoloa. Välittömästi ja selvästi sen tunsi sivullinen, kuten äsken Viipurista hiihtänyt airut, — hänestä tuntui, kuin olisivat eri pöytäsivustat äkkiä vähän loitonneet toisistaan jonkun painostuksen vaikutuksesta.
Sen kankean äänettömyyden katkaisi vihdoin yön läpi kuuluva kumahdus, jota heti seurasi toinen ja kolmas.
— Aamumessun hetki, virkahti piispa, nousten pöydänpäästä seisaalleen. — Joulukirkkoon soitetaan. Siellä vastaanottakaamme kiitollisin, nöyrtynein mielin Vapahtajan päivä!
— Menkäämme kirkkoon! — Valtionhoitajakin kohosi vakavana istuimeltaan. Ja kuin komennosta seurasivat kaikki hänen esimerkkiään, hakivat turkkinsa ja lyhtynsä, ja pian kiirehti koko seurue ulos kylmään yöhön.
Muiden perästä asteli aamupimeässä piispalan ja tuomiokirkon välisen aukean poikki myöskin Pentti Heinonpoika kankein jäsenin, pää hiukan raskaana öisestä kestityksestä ja äkillisestä huumauksesta. Ei hän väsymystä tuntenut, vaikka taival oli ollutkin pitkä ja lepoa oli ollut vähän, mutta jotakin outoa hän kuitenkin sisässään tunsi. Hänen päänsä humisi täynnä kuumia tuumia. Ja muita voimakkaampana tunsi hän sen viimeisen vaikutuksen, minkä hän piispan ruokahuoneessa oli saanut: Mikä se oli siellä juhlahumussa äsken tuntunut ikäänkuin jakavan joukon kahtia? Olisiko mahdollista, että tällä puolen meren syntyneiden tunteet tätä maata kohtaan olisivat toiset kuin noiden meren yli tulleiden? Omituista, kuinka tuo kysymys ei herennyt ikäänkuin kumahtelemasta hänen mielessään? Vai oliko se ehkä vain kirkonkellojen lyhytsointuinen kalke pakkasyössä, joka synnytti noin outoja kajahduksia hänen valvoneessa päässään?
XVIII. HATTULAN KIRKON RAUNIOILLA.
Varhain oli talvi tullut lopulla vuotta 1495, ja siitä oli tullut kova talvi. Lunta oli satanut koko joulukuun ja tammikuun 1496, joten ihmisten maan länsiosissakin oli ollut vaikea saada haetuksi eläimilleen rehuja, ja liikeyhteys eri kirkkojen välillä oli pitkiksi ajoiksi katkeillut. Ja nyt helmikuulla olivat tuiskujen jälkeen alkaneet pitkät, ankarat pakkaset.
Nietosten korkeudesta ja purevasta pakkasesta huolimatta oli kuitenkin paljo liikettä Turun ja Hämeenlinnan välisellä vanhalla valtatiellä, joka nyt oli kovaksi poljettu ja leveäksi ajettu. Sitä myöten oli näet kuljetettu paljon sotaväkeä sisämaahan, ja sitä sotaväkeä majaili nyt suurin joukoin Hämeen vanhan linnan edustalla ja linnaa ympäröivissä kylissä.
Linnasta peninkulman pohjoiseen päin sijaitsevan Hattulan vanhan kirkon luona seisoskeli eräänä pakkaspäivänä helmikuun lopulla melkoinen miesjoukko. Toisia oli itse kirkontörmällä, toisia törmän alla, Vanajaveden jäällä, jossa parikymmentä hevosta, osaksi rekien eteen valjastettuja, osaksi satuloituja, levottomasti teutaroi ja jossa kyytimiehet odottelivat rannalle nousseita ajettaviaan. Nämä liikkuivat siellä suurissa turkeissa ja leveävartisissa kallokkaissa ja katselivat ääneti nolon näköisinä tuota pientä, vanhaa, kunnianarvoista kirkkoa, josta nyt oli jälellä vain paksut, mustuneet kiviseinät. Katto oli pudonnut alas, ja kirkon korkea, jyrkkä päätyseinäkin, josta ennen risti oli taivasta kohti kohonnut, oli puolittain suistunut. Tuli oli hävittänyt vanhan pyhätön.