— Toiset ehtivät, toiset vasta palavista taloistaan yönselkään juoksivat.
— Ja niin polttivat vainolaiset kirkonkin?
— Ensin sen ryöstivät, häpäisivät pyhän huoneen…
Lukkarin ääni värähti, ja hän innostui nyt omasta halustaan kuvaamaan tarkemmin tuota kauhuntapausta. Laajimmin kertoi hän kuitenkin siitä Hattulan kirkon kuuluisasta, ihmeitätekevästä madonnankuvasta, jolta seudun väestö oli ikimuistoisista ajoista asti tottunut hakemaan apua tauteihinsa ja huoliinsa, ja jolta syntejään anteeksi rukoilemaan oli läpi vuoden kulkenut toivioretkeläisiä koko maasta, — paljon penninkejä olivat nämä vieraat upottaneet kirkonarkkuun. Tämän arkun kimppuun vainolaiset nyt heti olivat käyneet, murtaen poikki paksut rautavanteet, ja ryöstäneet kaikki mitä sisässä oli, — he tuntuivat tunteneen sen rikkaudet. Kirkkoherra oli rukoillut Pyhän Neitseen alttarin edessä ääneensä, ja varmasti hän oli luottanut siihen, ettei vainolainen toki ihmepyhään uskalla koskea. Mutta tullut oli partaniekka siihenkin "Ave Mariaansa" lukevan papin viereen ja sivaltanut pyhimyskuvan käsipuolesta alas, niin että se oli romahtaen kaatunut alttarin yli. Mutta palkkansa siitä ryöstäjä saikin: siihen kaatui hänkin…
— Kuka hänet tappoi? uteli Henrik-herra.
— Jumalanäiti itse. Toinen ryssä oli juuri päästelemässä katosta kynttiläruunua, viedäkseen senkin saaliikseen. Vitja katkesi, ja raskas vaskirumale putosi suoraan Neitseenkuvan rikkojan niskaan; eikä noussut siitä enää pyhään koskenut mies.
— Entä sinä ja pappi?
— Kirkkoherran tappoivat. Kiskoivat häneltä sakastin avaimen ja sillä löivät pään puhki rauhanmieheltä. Minä kannoin kirkkoherran ruumiin palavasta kirkosta ja pakenin; mutta palasin sitten, vainolaisten lähdettyä, häntä hautaan laittamaan. Ja hurskaan kuoleman oli kirkkoherra saanut, sen näimme arkkua tehdessä. Kansilauta oli tullut sahatuksi liian lyhyeksi; mutta kun arkuntekijä kävi hakemaan toista, pitempää lautaa, niin silloin havaittiin, että se ensimmäinen olikin venynyt riittävän pitkäksi, — sen oli Jumalanäiti jatkanut vainajan autuuden merkiksi.
Sellaisia ihmeitä kertoi lukkari Hattulan vanhan toiviokirkon hävittämisestä. Herrat kuuntelivat niitä kunnioituksella. Mutta sitten he taas ohjasivat puheen asiaan, kysellen tarkempia tietoja vainolaisista ja heidän retkistään sekä viipymisestään Hattulassa.
— Pari päivää he ryöstivät näitä lähikyliä, ja olivat ne käyneet polttamassa Kalvolaa ja Sääksmäkeäkin, ehkä vielä kauempanakin. Mutta poltettuaan kylät niin tarkoin, ettei niissä ollut heille itselleenkään enää tuiskulta suojaa, läksivät he taas takaisinpäin hiihtämään.