— Minne?
— Jäljet veivät itäpohjaan, Tuulokseen päin, — nyt ovat kai jo ne jäljetkin ummessa.
— Ja siitä on siis lähes viikko aikaa, huudahti Bitz, — otappas heidät nyt enää kiinni!
Mutta Klaus Henrikinpoika puhkesi suuttumuksella puhumaan:
— Eikö heitä missään vastustettu? Eikö edes Hämeenlinnan miehistö heitä hätyyttänyt, vaikka vainolaiset täällä monta päivää ryöstelivät ihan linnan alla?
— Siellähän ei ole miehistöä kuin muutamia sotavanhuksia vain ja renkejä, selitti lukkari. — Linnan portit olivat koko viikon tiukasti kiinni, niin että pakolaisetkin saivat painua pakkasessa erämaille, rakotulien varaan.
— Toimettomuutta ja saamattomuutta!
Herrat, jotka kinoksesta kohoovain kirkonraunioiden edessä näin olivat lukkaria puhutelleet, arvelivat jo kuulleensa hänen tarinoitaan kylliksi. Eihän tapahtuneelle tuholle enää mitään voinut. Nyt he lähtivät lämpimikseen astumaan niitä toisia herroja vastaan, jotka maanpuoleiselta mäeltä juuri laskeutuivat järvellepäin.
— Ei maksa marssittaa sotaväkeä tännepäin, vihollinen on jo pitkien matkain takana, virkkoivat he vastaantulijoille.
— Eipä maksa. Epäonnistunut on tämäkin retki, myönsivät Ruotsin herrat, — Valtionhoitaja käytti viikkokausia kerätäkseen kokoon neljäkymmentätuhatta miestä, siten oikein moukarilla iskeäkseen…