— Kärpäsen! Sillä retkeileviä vainolaisia ei kuulu ainakaan tällä kulmalla olleen kuin moniaita satoja.
— Mutta maa on nyt kuitenkin autioksi hävitetty, totesi yksivakainen
Klaus-herra. — Siitä nyt näette kappaleen edessänne.
— Todella loistava näyte Fabian Cunctatorimme sotataitoa…
Ruotsin herrat olivat nyt yhtä ankarat kuin suomalaiset arvostelemaan Steen Sturen toimenpiteitä. Ja olipa heillä syytäkin siihen. Sillä juuri valtionhoitajan verkkaisuuden vuoksi oli taas kerran hävitys päässyt käymään yli Suomen maan.
Viipurin pommituksessa ei ollut näet vielä täyttynyt se kärsimysten mitta, jonka tämä "pitkä viha" oli Suomen asutukselle tuottanut. Venäläisten suuri piiritysjoukko oli kyllä lopulla vuotta 1495 poistunut Viipurin edustalta, mutta Moskovan tarmokas suuriruhtinas ei ollut siihen jättänyt valloitushankkeitaan. Heti uuden vuoden alussa oli hän lähettänyt Käkisalmesta joukon hiihtäjiä ja ratsuväkeä Viipurin ohitse Suomeen, paloverottamaan niitä osia maata, jotka edellisellä kerralla olivat jääneet hävittämättä. Näitä ryösteleviä joukkoja oli yhtäkkiä tammikuun lopulla ruvennut parveilemaan Etelä-Suomessa ja Hämeessä. Hätäisiä sanomia lennähti Turkuun, jossa Steen Sture yhä majaili; peljästyneitä pakolaisia riensi eri tahoilta kertomaan tuosta hirmuisesta hävityksestä ja pyytämään apua.
Steen-herra olikin sillävälin jo saanut Ruotsiin jääneet joukkonsa Suomen puolelle, mutta majoittanut ne hajalleen Länsi-Suomen pitäjiin. Ja niin oli Sture säikähtänyt tätä venäläisten uutta hyökkäystä, ettei hän edes noine vakinaisine väkineen ollut uskaltanut lähteä ryöstäjiä häätämään, vaan oli pannut toimeen yleisen väennoston Varsinais-Suomen talonpoikain joukossa. Siten olikin hän saanut kokoon suuremman sotajoukon kuin mitä koskaan ennen oli Suomessa nähty, — mutta siihen oli kulunut kallis aika. Kun hän vihdoin tuon mahtavan armeijansa kanssa oli päässyt Turusta liikkeelle, silloin oli vihollinen jo tuhonsa tehnyt, hävittänyt paljaaksi suuren osan maata ja — mennyt matkoihinsa.
Turhaan vihollista "etsittyään" majaili Steen Sture nyt Hämeenlinnassa, jonka edustalle hän oli sijoittanut joukkonsa. Osa valtionhoitajaa seuranneita Suomen ja Ruotsin herroja oli tänään tehnyt linnasta retken Hattulaan, jossa viimeinen vihollisparvi oli nähty. Herrat nyt, saatuaan paikkakuntalaisilta selville, ettei vihollista enää kannata lähteä seuraamaan, verkalleen palailivat kirkkotörmältä alas jäälle, alakuloisesti katsellen, kuinka talvipäivä pakkaspilven takaa loi raukean ruskon tuohon autioon hävityksen maahan.
Mutta kirkon ovelle, jossa laamannit äsken olivat lukkaria puhutelleet, oli näiden poistuttua vielä jäänyt nuori asemies jatkamaan tarinaa kodittomain kyläläisten kanssa.
Se oli asemies Pentti Heinonpoika. Hän oli syrjästä kuunnellut lukkarin kertomuksia, ja ne olivat hänen mielessään viritelleet pahoja aavistuksia. Pahat enteet olivatkin häntä vaivanneet siitä asti, kun ensimäinen viesti vainolaisten hyökkäyksestä oli lennähtänyt Turkuun, jossa Pentti oli sydäntalven viettänyt. Nuo epäilykset olivat hänelle tuttuja jo viime kesästä asti, jolloin hän sai tiedon karjalaisten partiomiesten retkestä Savoon, — muistot leppymättömän, henkilökohtaisen vihollisen talttumattomasta vainosta. Äskeinen keskustelu oli taas elvyttänyt nuo mielikuvat, ja siksi nyt Pentti vuorostaan levottomana lukkaria tutki:
— Minkälaista väkeä ne vainolaiset olivat? Sotamiehiäkö olivat, vai ryöstäviä talonpoikia?