— Kukapa heistä selon otti, vastasi lukkari. — Aseissa olivat kaikki, mutta valkoisissa turkinretkaleissa hiihtivät.
— Ymmärsittekö heidän puhettaan?
— Ymmärsihän sitä sentään vähän. Samaa kieltä puhuivat kuin reppurit…
Pentti tunsi korvansa lämpenevän, mutta lukkari kääntyi jo poispäin. Hänestä nämä kysymykset olivat turhia, — välipä tässä, olivatko ryöstäjät sotaväkeä vaiko sissijoukkoja; sehän ei tapahtunutta onnettomuutta muuttanut. Mutta Pentti piteli häntä vielä villavyöstä kiinni ja kyseli kiihtyvin mielin:
— Eivätkö vainolaiset maininneet mitään siitä, minnepäin he aikoivat hiihtää?
— Johan ne nyt meille aikeistaan kertoivat! vastasi lukkari jo aivan ivallisesti. Mutta olipa siinä sentään toinen mies, joka oli jotakin kuullut:
— Kehuivat ne vielä paluumatkalla Savosta uuden linnan hävittävänsä.
— Vai Savosta!
Pentti ei kysellyt enempää, hän jo tiesi, mitä väkeä vainolaiset olivat. Ja varmuudeksi oli jo muuttunut hänen kalvava aavistuksensa, että Kosoinen on taas Laatokan partiomiesten johtajana. Hän tunsi hetkisen kuin peitsenpiston rinnassaan. Lähes viikko sitten on vainolainen jo täältä lähtenyt, ja suunnan se on tiennyt, minne hiihtää. Nyt se kai jo ryöstelee siellä koillisen Hämeen pitäjissä… Hän oli taas näkevinään edessään ryöstöjoukon sisukkaan päällikön, kostonjano kasvoillaan ja silmissään ilkkuva hymy…
Mutta tuokion vain seisoi Pentti siinä kuin haavan saaneena. Hänessä kypsyi samassa hetkessä päätökseksi tuuma, jota hän jo monta päivää oli hiljakseen hautoillut, — lähin tehtävänsä oli nyt yhtäkkiä aivan selvänä hänen mielessään. Varmoin askelin, kasvoillaan vakava ilme, läksi hän astumaan susiturkkisia herroja kohti, jotka jo olivat keskustellen laskeutuneet kirkontörmältä jäälle, taas rekiinsä noustakseen. Rohkeasti kääntyi Pentti molempien Suomen laamannien puoleen, jotka olivat hänelle hyviä tuttuja Viipurin ajoilta, ja virkkoi: