— Vainolaiset ovat uhanneet täällä samota Savonlinnaa valloittamaan.
Herrat pysähtyivät kävelystään ja kävivät tarkkaavaisiksi.
— Vai sinne! Taas kerran saa siis Kylliäinen linnassaan kestää tuiman piirityksen.
— Mutta nyt on Kylliäinen sairas, ja hänen linnansa on aivan avuton, ilmoitti Pentti.
— Eihän toki aivan avuton, oikasi Henrik Bitz. — Veihän sinne jo tammikuun alussa ruotsalainen ritari Knut Kaarlonpoika Gera seitsemänkymmentä ratsumiestä.
— Joista vain seitsemän miestä pääsi hengissä Olavinlinnaan.
Päällikkökin kaatui taipaleelle.
— Mistä sen tiedät?
— Viestintuoja on äsken hiihtänyt Savosta, — valtionhoitajalle on kyllä jo asiasta ilmoitettu.
Pentti Heinonpoika tiesi nämä asiat paremmin kuin muut siksi, että se viestintuoja, joka äsken sydänmaiden poikki hiihtäen oli saapunut Savonlinnasta, oli hänen uskollinen toverinsa Ilvesmäen Hintsa. Tämä oli kertonut, että Savonlinnan apujoukko, oltuaan jo vähältä nääntyä syvään lumeen, vihdoin oli Savon linnanedustalla joutunut linnaa vaanivan vihollisjoukon satimeen. Ja linnassa oli samoihin aikoihin ukko Kylliäinen itse, erästä vihollisten yöllistä ryntäystä torjuessaan, saanut pahan haavan; hän oli henkiheikkona jäänyt makaamaan linnaansa, jonka pienestä varusväestä monta muutakin miestä oli kaatunut. Linnassa oli hätä, sitä oli Hintsa hiihtänyt kertomaan. Ja nyt aikoivat uudet ryöstäjäjoukot siis taas käydä tuon kovia kokeneen Olavinlinnan kimppuun.
Näitä kertoi Pentti matkarekien luona Suomen herroille, jotka eivät vielä olleet ehtineet kuulla noita vereksiä viestejä. Ja laamannit vuorostaan kertoivat ne uutiset Ruotsin herroille, joissa taas suuttumus valtionhoitajaa kohtaan yltyi.