— Miks'ei Steen Sture lähettänyt enempää apuväkeä Olavinlinnaan? kysyivät he. — Vai eikö se linna ole sen arvoinen?
— Siihen linnaanhan juuri sotatapausten ydin keskittyy, ilmoitti Klaus Horn vilkkaasti. — Juuri tätä Savon uutta linnaa ovat venäläiset koko ajan pyrkineet saamaan käsiinsä, koska väittävät sen rakennetuksi heidän puolelleen rajaa.
— Uljaasti on siellä Kylliäinen pitkin syksyä ja talvea torjunut monet hyökkäykset, lisäsi Bitz.
— Olisipa meidän kunnotonta jättää hänet nyt sairaana sinne avutta uusien vihollislaumain rynnätessä.
— Niin olisi, pikaista apua on sinne lähetettävä. — Herrat olivat näistä saamistaan uutisista kovin levottomina ja varsin huolestuneina he nyt siinä jäällä neuvottelivat, millä tavalla joutuisimmin olisi saatava Olavinlinnaan apua.
Pentti kuunteli mielihyvällä näitä herrain neuvotteluja, jotka kävivät aivan hänen toivomaansa suuntaan. Hän aikoi itse lyöttäytyä tuon lähetettävän apujoukon mukaan. Mutta saadakseen tuohon apuretkeen sellaisen vauhdin, jonka hän kärsimättömässä mielessään käsitti välttämättömäksi, lisäsi hän vielä:
— Ratsuväkeä älkää enää lähettäkö Savoon, se hukkuu kinoksiin. Pankaa suksimiehiä suoraan salojen halki hiihtämään. Siihen joukkoon pyrin minäkin mukaan, sillä tunnenpa hyvin nuo matkat, ne käyvät syntymäseutuni läpi.
— Tahtoisit samalla pelastaa kotiseutusi häviöstä. Se on oikea tuuma se! — virkkoi Klaus-herra, ymmärtäen nyt Pentin innostuksen. Ja hän jäi tuokioksi katselemaan nuorta asemiestä, jonka hän oli oppinut tuntemaan toimeliaaksi mieheksi, jatkaen sitten: — Mutta sinusta, Pentti, sinustahan tulee sopiva mies sen retken johtajaksi. Tunnemmehan sinut kaikki. Ja jos Kylliäinen ei enää haavoiltaan voi Olavinlinnan puolustusta hoitaa, niin on sinussa ehkä miestä hänen tilalleenkin.
Kuumiksi karahtivat pakkasesta huolimatta Pentin posket. Tuohan oli joskus ollut hänen salainen unelmansa, jota hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut itsekseenkään mahdolliseksi kuvitella, — ja nyt tuli laamanni noinikään ehdottamaan häntä Savon joukon päälliköksi! Uudet, suuret tehtävät välähtivät yhtäkkiä huumaavina nuoren asemiehen mielessä, jossa maineen ja koston toiveet kävivät korkealle heilahtelemaan. Hän oli lähtemään valmis — ja sen hän laamannille vakuuttikin —, voimiaan ja henkeään arkailematta hän aikoi työhön, jos se hänelle uskotaan.
— Hyvä, ajamme nyt suoraan Steen-herran puheille, virkkoi Klaus rekeen noustessaan.