Samassa lähtikin retkikunta, jossa aatelisherrain saattueena oli kunkin omiin vaakunaväreihin puettuja huoveja ja joka siten hetkeksi loi eloa kylmään talviluontoon, kiitämään Vanajan selkää etelään päin. Hattulan vanhan kirkon raunioiden luo jäi vain pieni joukko kodittomia, tyhjiksi raastettuja pitäjäläisiä neuvottomina surumielisesti katsomaan liian myöhään saapuneen apujoukon lähtemistä. Jää kuului rasahtelevan ratsujen raudoitettujen kavioiden alla, pakkaslumi vingahteli jalasten sitä viiltäessä, ja hevosten sieraimista huokuva hengitys jäi haipuvana huurana poistuvain jälelle.
Pian katkesi Hattulan kirkonkylän ja Hämeenlinnan välinen järvitaival, ja järveltä törmälle noustuaan näkivät retkeläiset jo edessään Birgerin vanhan, harmajan neliskulmaisen linnan. Toisennäköinen oli nyt kuitenkin tämä linnan edusta kuin vuosi sitten, jolloin Pentti Heinonpoika tanskalaisen tohtorin seurassa matkusti sen kautta Turusta Viipuriin. Se oli nyt muuttunut suureksi sotaleiriksi, jossa kahden puolen valtatietä oli miestä, hevosta ja kuormaa niin tiheässä, että se etäältä katsoen melkein muistutti venäläisten piiritysleiriä Viipurin edustalla. Saksalaisia palkkasotureita hääri siinä nuotioiden ympärillä viluisina ruumiinmukaisissa pukimissaan, samoin ruotsalaisten aatelisherrain ratsumiehiä kuuraisissa teräshaarniskoissa; Taalainmaan talonpoikaissotureita tepasteli lyhyvissä, valkoisissa turkeissa ja punaisissa tupsulakeissa, ja niistä sivummalla majaili sankka parvi saranharmaita suomalaisia talonpoikia. Hirsitulet paloivat pitkin linnan vastapäätä olevaa, matalaa mantereenrantaa, sulattaen syviä kuoppia kinokseen.
Kukin joukko-osasto oli nyt vilkkaassa touhussa, kun Hattulasta palaava retkikunta ajoi niiden ohi leveäksi poljettua valtatietä linnaan. Kuormia köytettiin ja niiden eteen valjastettiin takkukarvaisia hevosia kuin lähtöä varten. Itse linnan pihalla näkyi yhä selvemmin lähdön kiirettä. Kuormat olivat jo tehdyt, ja ajomiehet siellä kiroilivat, koettaessaan toinen toisensa ohi päästä ajamaan alas jäälle; moni reki oli sotkeutunut toiseensa tai ajanut hankeen mäenrinteessä, josta miesvoimin oli hevosia ja kaatuneita kuormia autettava tielle.
— Joko on lähtökäsky annettu? kysyivät retkeltään palanneet herrat kummissaan asepalvelijoilta, jotka auttelivat heidän hevosiaan tuon tungoksen läpi pihalle.
— Jo on annettu. Viipuriin määrätyt kuormat lähtevät matkalle ensiksi.
— Viipuriin? kysyivät herrat yhä kummastuneempina ja kiirehtivät juoksujalassa sisään linnan suojiin.
Siellä oli Steen Sture heidän retkellä ollessaan tehnyt tärkeitä päätöksiä, joista he nyt saivat tiedon. Retkellä olleet talonpoikaisjoukot olivat saaneet luvan palata koteihinsa, ja heidän rekikuntiaan ne olivat, jotka nyt jo siellä linnan edustalla pitivät isointa kiirettä. Osan Ruotsista tuotua aseväkeä sekä muonakuormat oli valtionhoitaja päättänyt lähettää Viipuriin, joka aina oli vaaran suulla; mutta muun armeijansa aikoi hän viedä mukanaan Turkuun.
Retkeltä palanneista herroista tämä oli kaikin puolin järkevää järjestelyä. Varsinkin olivat Ruotsin herrat viime aikoina pitkin matkaa kantaneet kaunaa valtionhoitajaa vastaan ja hänen toimiaan ja toimettomuuttaan ankarasti arvostelleet. He olivat alkujaan luulleet tulevansa Suomeen vain hupaiselle sotaretkelle, niittämään nimeä ja kunniaa, jonka kultaamina pian olivat arvelleet pääsevänsä palaamaan takaisin. Sensijaan oli valtionhoitaja viivyttänyt heitä kuukausmääriä joutilaina Turussa, ja kun sitten vihollinen hyökkäsi, ei hän johtanut heitä sitä vastaan ennenkuin liian myöhään. Hekin olivat tunteneet joutuvansa noloon valoon. Mutta nyt heistä Steen Sturen päätökset, jotka näyttivät edellyttävän verrattain pikaista paluuta Ruotsiin, kerrankin olivat tarkoituksenmukaiset, joten hekin ilomielin valmistautuivat niitä toteuttamaan. Steen-herra puolestaan suostui heti siihen lisäehdotukseen, että parisataa suksimiestä viipymättä lähetetään poikkimaisin Savoon, sen uutta linnaa auttamaan. Hän kirjoitti niiltä istuimiltaan valtakirjan tämän apuväen päällikölle, vapaalle miehelle Pentti Pentinpojalle — isännimessä vain tuli erehdys —, joka linnanherran sairauden varalta myöskin määrättiin ottamaan Olavinlinnan isännyys vastuulleen.
Sitä myöten olivat kaikki tyytyväiset, ja Pentti Heinonpoika pisti uhkuvin mielin uuden valtakirjan povelleen. Hän vannoi hiljaisessa mielessään, että tuon vainolaisjoukon, joka nähtävästi parastaikaa retkeili Savon ja Hämeen välisiä metsätaipaleita kohti, sen hän vielä tapaa ja katkaisee sen sisukkaan päällikön ilkeät aikeet. Hetkeäkään viivyttelemättä hän kiiruhti tuosta ylimysten neuvottelusta ulos, valitsemaan mukaansa reippaimmat ja sitkeimmät suomalaiset suksimiehet, jotka itse olivat halukkaat kostonhiihdolle, ja kärsimättömän kiireellä hankki hän heille kuormastosta aseet ja muonat, päästäkseen jo seuraavana päivänä aloittamaan sitä retkeään, jolle hänen mielensä paloi.
Mutta Hämeenlinnan puolipimeässä asesalissa, jossa herrat ennen lähtöään lämmittelivät itseään kuumalla oluella, siellä laskeutui äskeinen iloinen mieliala pian matalaksi. Ja Ruotsin nuorissa ylimyksissä se muuttui samaksi katkeraksi karsaudeksi, joka pitkin matkaa oli heissä vallinnut valtionhoitajaa vastaan.