Vedättäessään koreita, punareunaisia poronnahkakallokkaita jalkoihinsa kävi näet valtionhoitaja nyt tarkemmin kertomaan, miten hän sen sotaväensijoituksen oli ajatellut:

— Siitä väestä, joka tänään palaa Turkuun, otan nyt osan mukaani, matkustaessani takaisin Ruotsiin, puheli hän harvakseen ja kuin ohimennen, käskien samalla palvelijansa nostaa matkaturkit takan eteen lämpenemään. Mutta herrat huomasivat heti pienen veitikan leikkivän Steen-herran silmänkulmassa ja höristivät korviaan.

— Palataanko siis nyt jo talvella Ruotsiin? kysyi nuori Bjelke puoleksi ihastuneena, puoleksi hämmästyneenä; hän oli näet luullut Suomessa viivyttävän avoveteen asti.

— Valtioasiat vaativat valitettavasti minua palaamaan heti Tukholmaan, vastasi Steen Sture levollisesti. — Mutta me olemme ajatelleet, että te, jalot herrat ja ritarit, jäätte sotaväen kanssa tänne vihollisen vehkeitä seuraamaan. Siihen te, hyvinä ja urheina Ruotsin miehinä, tietysti ilolla suostutte.

Läsnäolevat herrat, sekä Svante Sture että Erik Trolle ja Steen Bjelke, kumarsivat ikäänkuin kiitollisina siitä luottamuksesta, jota valtionhoitaja heille näin osotti, mutta he eivät voineet samalla salata hämmästystään. Ukko oli heitä jutkauttanut, se tajunta rupesi heissä vähinerin selviämään, ja sitä myöten kuin se selvisi, valoi se keltaista kiukkua heidän sydämiinsä. Nyt he ymmärsivät tuon peitetyn ivan, joka äsken leikki Steen-herran verestäväin silmäin kulmassa, nyt he oivalsivat, kuinka ovelasti tuo vanha, taitava kettu taas oli juonensa punonut, silmälläpitäen omia erikoisharrastuksiaan. Hän palaa itse Ruotsiin, valvomaan valta-asemaansa, mutta seurueeseensa kuuluvat ylimykset, jotka hän tietää salaisiksi vastustajikseen, ne jättää hän Suomeen, syrjään valtiollisista tapahtumista ja vastaamaan sodan vaiheista… Jalosyntyiset herrat katselivat toisiaan nolon näköisinä, mutta kiukku silmissä. He tiesivät, että kuka heistä rupesi vastaan väittämään, häntä pian kohtaisi pelkuruuden syytös. Nuori, uljas Svante-herra virkahti vain kylmästi:

— Ehdotuksenne on käskyn veroinen.

— Tiesinhän voivani luottaa auliuteenne, te kelpo Ruotsin miehet, huudahti nyt Steen-herra teeskennellyllä isällisyydellä ja lämmöllä. Ja nousten seisomaan pöydän luota lisäsi hän: — Me eroamme nyt siis joksikin ajaksi, mutta senhän teemme ilolla, kun tiedämme sen tapahtuvan tämän maakunnan onneksi ja koko valtakunnan eduksi!

Herrat kumarsivat taas, joskin vielä kankeammin kuin äsken. Mutta valtionhoitaja puristi heidän ja läsnäolleiden Suomen laamannien käsiä hyvästiksi, antoi sitten palvelijansa heittää hartioilleen suuret susiturkkinsa ja kiirehti ulos odottavaan matkarekeensä. Hänen lähdettyään Ruotsin herrat sanaa puhumatta vetäytyivät makuuhuoneeseensa, kaiketi vaihtamaan muutamia karvaita sanoja, ja tuohon puolihämärään asesaliin jäivät Suomen laamannit, Klaus Horn ja Henrik Bitz, kahden.

— Aina vain sama valtakysymys asioita johtamassa, virkkoi siellä tuokion kuluttua Klaus-herra hiukan katkerasti. — Ja Suomen kohtalo on aina sivuasiana siinä juonten sekavassa kuteessa!

— Vanha juttu, mutta taitavasti sen oli nyt valtionhoitaja suunnitellut, paljoa taitavammin kuin mitään suunnitelmiaan Suomen puolustamiseksi. — Näin vastasi Henrik-herra mietteissään. Hetken kuluttua hän vilkastui, ja terävä-ivainen hymy kirkasti hänen pienet linnunkasvonsa, kun hän päästi pienen, pihahtavan naurun ja jatkoi: — Mutta tällä kertaa se kangas minusta on soma! Noille hienoille ylimyksille tekee erinomaisen hyvää jäädä tänne kerran sodasta vastaamaan, jollaikaa kyllä valtionhoitajaa muut Ruotsissa kylvettävät. Mutta meidän maamme ei toki enää ole yhtä suojaton kuin ennen.